Collie, kiva seurakoira?

Mietteliäänä olen seurannut keskustelupalstoilla pyöriviä keskusteluja eri rotujen luonteista, ja varsinkin siitä, millaisista koirista nykyajan ihmiset haaveilevat.

Oma porukkansa on ihan lemmikkikoiraa etsivät, joiden kanssa ei touhuilla muuta kuin lenkitykset ja oleskelut. Sitten löytyy näitä ihmisiä, joiden koiralle seurakoiran viran lisäksi tärkeää on olla vain kaunis ja pärjätä näyttelyissä. Joskaan erästä näyttelyharrastuksesta kiinnostuneen kasvattajan blogia seuranneena, en kyllä tämänkään harrastuksen "helppoutta" enää allekirjoita. Oma tarinansa on sitten harrastuskoiraa etsivät.

Collien historiasta voisimme keskustella pitkäänkin. Yksi suuri ongelma lieneekin siinä, että kasvattajat eivät ole kovinkaan yksimielisiä siitä, millainen luonne colliella loppujen lopuksi kuuluisi olla. Pinnallisella tasolla toki on helppo sanoa, että collie on mukava, ystävällinen ja reipas rotu, joka ei pelkää mitään ja jonka kanssa on helppo mennä mihin vain. Collie ei saa olla pelkopurija eikä millään tavalla aggressiivinen. Sen ei kuulu myöskään olla bordercollie, mali, saksanpaimenkoira, ajokoira, dobberi, kultainennoutaja, kiinanpalatsikoira... you name it...  Collien kuuluu olla collie. Näihin kaikkiin on jokaisen helppo nyökytellä.

Astetta vaikeammalle tasolle mennään, kun lähdetään miettimään kuuluuko nykypäivän collien olla paimenkoira. Osa kasvattajista on sitä mieltä, että collie ei ole koskaan ollut paimenkoira, vaan rotu on vain kehitetty paimenkoirista seura- ja näyttelykoiraksi. Alkuperäinen collie ei näin ollen ole ollut paimen, vaikka pohjalla rodun kehityksessä paimenia on ollutkin. Tässä kysymyksessä mietinnän aiheeksi tulee sitten mm. se, että milloin voidaan loppujen lopuksi sanoa jonkun rodun syntyneen? Milloin bordercolliemaiset mixit alkoivat olemaan pitkä- ja sileäkarvaisia collieita? Silloin kun rotumääritelmä kirjoitettiin? Ok, mutta eikö silloin enää yksikään collie tehnyt paimentyötä? Jos teki, niin tekikö se rodunomaista työtä? Muuttuiko collie rotumääritelmän kirjoitushetkellä "vain" seura- ja näyttelykoiraksi, josta ei enää paimenkäyttöön ollut - eikä edes kuulunut olla?

Kuten huomataan, niin ajatusta voidaan pyörittää mihin suuntaan vain. Ja näin tehdäänkin. Jos lähtökohtana on se, että collien ei tarvitse olla paimenkoira, niin perusteet kyllä löydetään. Samoin, jos ihminen haluaa ajatella collieta paimenkoirana, niin tältäkin pohjalta on ajatusta helppo lähestyä.

Emme siis ole täysin yksimielisyyttä edes siitä, kuuluuko/pitääkö collien omata paimennustaipumuksia. Tämä mietintä on kuitenkin se, josta lähdemme lähes kaikki aika samalta lähtöviivalta - eli siitä, että oikeastaan harva meistä OIKEASTI puhtaista paimenkoirilta vaadittavista ominaisuuksista syvällisesti tietää ja on paimennukseen tarpeeksi perehtynyt. Näin ollen lähtökohta koko paimennusmietinnälle on kohtuu "tasa-arvoinen".



Nyt päästäänkin sitten siihen vaikeampaan puoleen. Onko collie palveluskoira? Ja millainen koira yleensä edes on palveluskoira?? FCI ei luokittele collieta palveluskoiriin. Suomessa collie sai kuitenkin palveluskoiraoikeudet jo vuonna 1949, neljä vuotta ensimmäisten palveluskoirien SM:kisojen jälkeen. Näin ollen collien palveluskoiralliset juuret Suomessa on pitkät.

Rodun kotimaassa collie on edelleen enemmän seura- ja näyttelykoira - samoin kun suurimmassa osassa maailmaa. Näin on collieiden luonteen sekä harrastusten valossa myös Suomessa, vaikka rodulla palveluskoiraoikeudet ovatkin.

Tämän hetkinen rodun kotimaan rotumääritelmä sanoo rodun luonteesta seuraavaa:

"Temperament
Friendly disposition with no trace of nervousness or aggressiveness. A great companion dog, friendly, happy and active, good with children and other dogs."
Collien tulisi tämän tekstin mukaan olla ystävällinen, iloinen ja aktiivinen seurakoira, joka ei ole hermostunut eikä aggressiivinen.

Heitänkin kysymyksen, kuuluuko collien luonteessa olla palveluskoiralle tyypillisiä ominaisuuksia, vai voimmeko vain ajatella, että collie ei luonneominaisuuksiltaan ole palveluskoira, vaan aktiivinen, mukava ja helppo seurakoira? Varsinaisia palveluskoiraominaisuuksia rodussa ei tarvitsisi olla nykypäivänä, eikä itseasiassa rotua alunperinkään ole niiden ominaisuuksien ympärille jalostettu. Silti voisimme hyväksyä sen tosiasian, että palveluskoiratouhuissa oikeudet rodulla on, ja näillä ominaisuuksillaan osa rodun yksilöistä palveluskoiralajeissakin pärjää. Palveluskoiraominaisuuksia on myös monella muulla ei-palveluskoirarodulla, kuten dalmatiankoiralla, snautsereilla ja dogo argentinolla.

Osa harrastuskoiraväestä katsoo edelleen koiramaailmaa historiallisten silmälasien läpi. Alunperin koirat olivat vain seurakoiria tai hyötykoiria (esim. metsästys). Ensimmäisenä koiraharrastuksena syntyi palveluskoirapuoli. Palveluskoiratoiminta lähti Suomessa liikkeelle jo 20-luvulla. Vasta n. 40 vuotta tämän jälkeen saapui Suomeen tottelevaisuuskoulutus. Agility taas saapui Suomeen vasta 80-luvun lopussa!

Sitä mukaan kun ihmiset saivat muita koiraharrastusmuotoja valittavakseen, on suunta ollut selvä. Palveluskoiralajien suosio on hiipunut, kun taas tottelevaisuus- ja agility-harrastus kasvanut. Tähän suuntaan on monia syitä. Palveluskoiralajeja pidetään tietyissä piireissä edelleen jonkinasteisena "parempana harrastuslajivalintana". Näkökannasta riippuu, onko se sitä. Toistaiseksi suurin osa muiden harrastuslajien harrastajista ei ole palveluskoiralajien "paremmuutta" vastaan lähteneet sotimaan, vaan ovat antaneet kuninkaan istua valtaistuimellaan. Ehkä osittain ihan yksinkertaisesti siksi, että annetaan vanhan ajatusmaailman olla, kun ei siitä varsinaista haittaakaan ole. Lisäksi varmasti osalla on tietynlainen kunnioitus palveluskoiraharrastuskuningasta kohtaan siksi, että olihan se ikäänkuin ovi, joka mahdollisti myöhemmin myös muiden harrastuslajien suunnittelun ja syntymisen.

Niin tai näin, niin edelleen on syytä miettiä, onko collie luonneominaisuuksiltaan palveluskoira. Kuuluuko sen olla?? Ennen kuin voimme edes pohtia kysymystä, meillä tulisi olla selvänä mielessämme tieto siitä, millainen on palveluskoiramainen luonne.

Yksi tärkeimmistä palveluskoiramaisista luonneominaisuuksista on työhalukkuus. Palveluskoiralla tulee olla halu ponnistella ratkaistaakseen tehtävän, jonka ihminen sille antaa. Näin ollen hyvältä palveluskoiralta vaaditaan myöskin jonkinasteista miellyttämishalua tai muuta moottoria, joka tämän halun sille synnyttää.

Verrataanpa palveluskoiramaista työhalukkuusmääritelmää seurakoiramaiseen luonteeseen. Moni seurakoira nauttii selvästi suunnattomasti saadessaan harrastaa ihmisen kanssa. Lähes koira kuin koira haluaa oivaltaa ja oppia läpi elämän. Osa seurakoirista kuitenkaan ei tunne tarvetta työskennellä varsinaisesti ihmisen kanssa. Ihan oma puuhaskelu myyriä jahdaten ja lahdaten, tai omatoiminen harjoittelu ruokakaappiin murtautumiseen riittää. Osalla seurakoirista ihmisen kanssakin työskentely on ihan ok, mutta verrattuna palveluskoiraan, kyseisen halun voimakkuus on selvästi alempi.

Työskentelyhalun ja tarpeen rinnalla kulkee tiiviisti myös taistelutahto, joka moottorin tavoin työntää koiraa eteenpäin silloin, kun matkalle tulee esteitä. Koira sinnikkäästi jatkaa, vaikka esim. fyysiset voimat eivät enää riittäisi ja toimitaan mukavuusalueen ulkopuolella. Koiran kynnys luovuttaa on suuri. Taistelutahto on periksiantamattomuutta haasteidenkin edessä. Motivaattorina toimii suuri halu saada tehtävä suoritettuna.

Luonnetestissä asiaa mitataan mm. halulla voittaa saalis (lelu). Koira saalistaa saalista, ja saadessaan sen kiinni, tarttuu siihen. Osa yrittää tarttua vain tassuillaan, suurin osa hampaillaan. Saatuaan saaliista otteen, koira siirtyy seuraavaan vaiheeseen, eli irtipyrkivän saaliin taltuttamiseen. Rimpuilevasta ja irti pyrkivästä saaliista pidetään kiinni, jotta saalis ei karkaisi. Kun saalis kuolee (muuttuu liikkumattomaksi), koira yleensä varmistaa kuoleman tapporavistuksilla. Usein koira myös haluaa aloittaa leikin alusta ja tarjoaa saalista leikittäjälleen.

Sinnikkyyttä mitataan myös läpi testin. Koiralle rakennetaan tilanne, jossa se kokee tuntematonta uhkaa (kelkka). Vahvan taistelutahdon omaava koira ottaa uhan vastaan asenteella, eikä ole ensimmäiseksi luovuttamassa ja pötkimässä pakoon. Taistelutahtoinen koira yleensä ensin haastaa uhan, ja vaihtaa toimintasuunnitelmaa vasta, kun huomaa, että uhka lähestyy haastamisesta huolimatta. Väistämisen jälkeenkin koiran tulisi kyetä muuttamaan toimintasuunnitelmaa ja taistella häkellyksensä ja pelästymisensä yli lähestymällä uhkaa.

Sama asenne tulisi näkyä koko luonnetestin. Vaikka koira kuormittuu ja menee joltain osin raiteiltaankin, niin siitä huolimatta koira taistelee eteenpäin selvittääkseen tilanteet. Koira vastustaa aktiivisesti omaa, kenties vahvaakin sisäistä hajoamisen tunnetta.

Nämä kaksi tärkeää ominaisuutta, vahva työskentelyHALU ja sisukkuus, tulisi molemmat löytyä palveluskoiralta. Nämä eivät kuitenkaan riitä...

Tarvitaan myös työskentelyKYKYä. Palveluskoiran tulisi kyetä toimimaan vaikeissakin tilanteissa ja olosuhteissa. Yllättävissä tilanteissa koiran tulisi toimia järkevällä tavalla. Mikä sitten on järkevää, on usein aika katsojakohtaista. Kun koira kokee jotain uhkaavaa, jota se oikeasti pelkää, on koiran kannalta kaksi järkevää vaihtoehtoa. Joko se haastaa uhan (päättää ottaa siitä selvää ja tarvittaessa hyökätä/puolustautua), tai sitten se pakenee. Kumpikin valinta osoittaa koiran pystyvän toimimaan. Sen sijaan koira, joka ei pysty valitsemaan kumpaakaan vaihtoehtoa, vaan sulkee silmänsä ja "jähmettyy", osoittaa omaavansa heikentyneen kyvyn toimia.

Kun palveluskoira törmää tehtäväänsä suorittaessaan tilanteita, joissa se joutuu itse tekemään ratkaisua ILMAN ihmisen välitöntä auttamista, tarvitsee se tätä toimintakykyä. Tällaista toimintakykyä ei koira tarvitse niin paljoa esim. agilityssä ja tokossa (jossa ohjaaja koko ajan ohjaa ja neuvoo). Yleensä pienempikin toimintakyky riittää silloin, kun koiran edessä olevat pulmat eivät sisällä uhkaa tai aiheuta koiralle muuten ahdistusta.

Vaikka toimintakykyä osoittaa SEKÄ pakeneminen, ETTÄ rohkea tilanteen haastaminen, pitäisi palveluskoiran valita näistä ensisijaisesti rohkea lähestymistapa asiaan. Jos mietitään tositilannetta, jossa koira esim. löytää metsästä eksyneen, dementiaa sairastavan mummon. Ajatusleikissä mummo säikähtää luokse tulevaa koiraa, ja alkaen huutaa ja käyttäytyä koiraa kohtaan uhkaavasti. Koira, jolla on toimintakykyä, joka suuntautuu helpommin pakoon päin, painuu takaisin pöpelikköön ja mummo jää metsään. Rohkeampi yksilö ei ensinnäkään ota mummon uhkailua niin tosissaan, jonka takia se pystyy toimimaan tarkoituksenmukaisemmin.

Meillä on suuri työskentelyHALU sekä ideaali toimintaKYKY. Halun kruunaa sisukkuus hoitaa työ loppuun myös mukavuusalueen ulkopuolella. Valintatilanteissa palveluskoiralla on kyky toimia, ja tuon kyvyn johtotähtenä on valita rohkeita valintoja.

Kysymys kuuluu, katsommeko hyvän collien kuuluvan olevan tällainen?

En maininnut ollenkaan tiettyjä muita luonteenpiirteitä, kuten hermorakennetta, sopivaa kovuutta/pehmeyttä, tarvittavaa temperamenttia ja luontevaa luoksepäästävyyttä. Nämä kyseiset ominaisuudet kun kuuluvat myös hyvän seurakoiran ominaisuuksiin! Huolestuttavaa onkin, että jo näissä edellä mainituissa perusrakennuspalikoissa on rodussa heikkoutta!!

Luonnetestitulosten valossa on pakko todeta, että suurin osa collieista ei todellakaan enää omaa palveluskoiramaisia luonteenpiirteitä. Valitettavasti liikaa näkee collieita, jotka eivät omaa edes hyvältä seurakoiralta vaadittavia luonneominaisuuksia!! Tämä on kylmä tosiasia rodusta. Se näkyy tilastoissa ja se näkyy kentillä.

Suuri osa collieista ei omaa suurta halua, jopa sisäistä pakottavaa tarvetta, työskennellä ihmisen kanssa. Puuhastelu, vakavampikin sellainen, on ihan kivaa - kuten on monen seurakoiraluonteisenkin mielestä. Kun tuo tarve puuttuu, ei ole ihme, ettei myöskään löydy sisukkuutta taistella esteiden yli treenikentillä ja tositilanteissa. Suurin osa collieista, jotka joutuvat mukavuusalueen ulkopuolelle, lopettavat työskentelyn siihen. Arjessa koira luovuttaa yrittämisen heti, tai ainakin nopeasti, jos asia ei heti onnistu. Sitä ei kiinnosta "laittaa itseään likoon". Vaikeissa valintatilanteissa suuri osa collieista ei valitse mitään. Ne jäätyvät uhkatilanteissa, painavat päänsä pensaaseen tai siirtyvät sijaistoiminnalle. Jos vielä kykenevät toimimaan, niin toimintavalinta on usein pako.

Palveluskoira on varma, vakaa ja henkisesti voimakas. Varma työskentelyhalultaan ja luotettava viemään saatu tehtävä myös loppuun (toki opetettujen taitojensa puitteissa). Vakaa kohdatessaan vaikeita tilanteita ja rohkea toimimaan järkevästi. Voimakas kestämään mahdollisia epäonnistumisia, vaaratilanteita ja selviämään silloin, kun ympäristö aiheuttaa koiran mielelle järkkymistä.

Hyvälle seurakoiralle riittää, kun se on ystävällinen ja avoin. Se on sopivan aktiivinen, rohkea, iloinen ja reipas. Rodusta riippuen se tykkää touhuta laumansa kanssa ja jopa nauttii yhteisistä harrastuksista, voiden olla niissä jopa loistava. Moni MM-tason koira on rodultaan "vain seurakoira" (esim. sheltit agilityssä.)

Hyvät seurakoiraominaisuudet luovat kivan pohjan myös palveluskoiraominaisuuksille. Palveluskoirat ottavat vain vielä yhden askeleen eteenpäin tästä, nimenomaan tuon luonteen voimakkuuden ja sitä kautta helposti myös haastavuuden osalta.

Heitän kysymykset uudestaan: Kuuluuko collien olla palveluskoira?
Haluammeko koiriimme nuo edellä mainitut ominaisuudet, vai riittääkö meille, että collie on hyvä seurakoira (jolla on palveluskoirakokeisiin oikeudet). Ei ole häpeä omistaa tervepäistä, miellyttämishaluista ja harrastuskykyistä seurakoiraa, mutta jos tähän tyydymme, niin älkäämme huijatko itseämme enää puhumalla colliesta palveluskoirana. Ellemme tähän seurakoiraprofilointiin tyydy, niin on yhdestoista hetki tehdä asialle jotain!

Palveluskoira vaiko ei...

Sitä miettiessä, toivon, että jokainen kasvattaja kiinnittäisi huomiota EDES niihin hyviin seurakoiraominaisuuksiin.

Treenikärpästen hyökkäys

Kevät on selvästi tullut. Treenikärpäset ovatkin olleet kiukkuisella päällä ja purreet koiraihmisiä ympäri Suomen. Mikäs sen mukavampaa koirienkaan mielestä...


Minäkään en ole säästynyt puremalta. Jälleen muistaa, kuinka upeaa koiran kanssa touhuilu onkaan. Välillä menee vähän homma ylikin, ja huomaa viettäneensä kentällä tunnin tai kahden sijasta neljä. Toisaalta sitten on myös näitä päiviä, jolloin treenikärpäsen purema ei niin kovasti kutita, ja keskitymme vain ulkoiluun.

Yllättävän nopeasti kuitenkin saattaa treenaamisen ihanuus unohtua. Vaikka toisaalta muistaa sen olevan mukavaa, niin sen tunteen terävin kärki saattaa kummasti unohtuu pitkien taukojen aikana. Näin tuntuu käyvän minulle usein talvitaukoina. Toisaalta odottaa innolla lumien sulamista, jotta pääsisi treeneihin, mutta toisaalta sitten vajoaa siihen "ollaa-vaan"-arkeen ja tyytyy lenkkeilemään koirien kanssa. Jotain pientä treenintynkää toki tulee silloin tällöin otettua, mutta ne varsinaiset treenailut odottavat kenttien sulamista ja auringon paistetta.

Kun sitten vihdoin oikeasti kaivetaan se treenireppu kaapista ja riennetään kentälle, tuntuu kuin yhtäkkiä olisi löytänyt koko upean harrastuksen uudestaan. Koirien loistavat silmät ja innokkaat haukahdukset saavat auringon näyttämään vielä kirkkaammalta. Millään ei malttaisi tyytyä vain yhteen lajiin, vaan haluaa kokeilla vähän tottista, vähän agilityä - ja ehkä sen jäljenkin voisi ehtiä tehdä johonkin väliin. Vai pitäisikö sittenkin kokeilla muistaako koira vielä esineruudun?

Kummallinen on tuo treenikärpänen, kun moista myrkkyä saa meihin koirahulluihin valutettua. Olen aivan vakuuttunut, että moisillä hyönteisillä on sopimus koirieni kanssa. Toisaalta treenikärpäsen huolin pureskelemaan minua koska vain... kunhan vain pentukuumekärpäset pysyvät kaukana! Niidenkin olen kuullut olevan liikenteessä...

Pentulaatikosta poimien

Kuuluisa koirankasvattaja Juha Kares (Chic Choix) on ottanut blogissaan kantaa moneen mielenkiintoiseen asiaan. Hänen ajatuksistaan tunnetuin lienee luonnonmukaisuus koiran kasvatuksessa. Aikanaan hänen kirjoittamansa teksti aiheesta kiersi monella keskustelupalstalla ja sähköposteissakin. Näin ollen hänen ajatuksensa tästä lienevät tuttuja lähes kaikille pidempään kasvattaneille koirankasvattajille.

Kirjoitin aikaisemmin narttujen pakkoastuttamisista. Tähän aiheeseen Kareskin oli ottanut kantaa. Oli mukava huomata kuinka samoilla linjoilla tässä asiassa olemme.

Olen viime aikoina kovasti miettinyt pentujen kasvuun ja valintaan liittyviä aiheita. Edessä on vuodenaika, jolloin monessa perheessä kyseinen aihe on ajankohtainen. Vanha neuvo: "Ota se joka tulee ensimmäiseksi luo" ei yleisesti ottaen enää ihmisille riitä. Eikä toki pitäisikään riittää.

Usein kotikaveria etsivälle pennun valinta tuntuu olevan helppo. Varataan pentu sellaiselta kasvattajalta, jolla sattuu olemaan sopivan värinen ja sukupuolinen pentu sopivaan aikaan. Toki kasvattajan tulisi myös olla mahdollisimman lähellä. Aina vain helpompi jos kasvattaja valitsee pennun perheelle vielä heidän puolestaan. Ellei, niin valitaan fiiliksellä se söpöin.

Jos perhe on kiinnostunut harrastus- tai näyttelykoirasta, vaikeutuu homma heti. Näyttelykoira valitaankin usein kokeneelta kasvattajalta, joka osaa arvioida jo pikkupennusta sen lupaavuutta. Lisäksi pentueen vanhemmilla toivotaan olevan kiva tittelirivistö nimen edessä - se kun antaa turvallisuuden tunteen pienen näyttelylupauksen tulevaisuuden näkymästä.

Harrastuskoiraa etsivät toivoisivat pystyvänsä käyttämään vastaavaa kaavaa. Olisi mukava ottaa pentu koulutustunnuksia omaavilta vanhemmilta, joilla toki olisi lisäksi mahtavat luonnetestipisteet. Kasvattajankin tulisi osata arvioida pienistä koiranaluista niiden luonneominaisuudet vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Kuinka paljon sitten pienestä koiranpennusta oikeasti pystyy näkemään? Ulkonäköpuolella kokenut kasvattaja varmasti osaa arvioida pennuista paljonkin asioita. Tuskin kukaan kasvattaja on valmis antamaan pentukasvateilleen mitään näyttelyvoittotakuuta, mutta varmasti moni kokenut kasvattaja osaa sieltä pentulaatikosta ne lupaavimmat näyttelytähdet poimia.

Jotta osaisimme vastata kysymykseen lupaavasta harrastuskoiranalusta, meidän tulisi ensin määritellä raamit sellaiselle. Lajivalinta toki vaikuttaa jonkin verran, mutta onko olemassa jotain yhtenäisiä asioita, joita jokaiselta hyvältä harrastuskoiralta vaaditaan?

Helpompi ajatella, mitä hyvä harrastuskoira EI saisi olla. Ensimmäiseksi mieleen tulee arkuus. Jos koira pelkää ihmisiä, eri tilanteita tai paikkoja, on sen kanssa harrastaminen hankalaa. Voimme siis ajatella että hyvän harrastuskaverikoiran tulisi suhtautua ihmisiin avoimesti tai välinpitämättömästi - mutta ei häiritsevän pelokkaasti. Samoin sen tulisi pystyä olemaan vapautuneesti eri tilanteissa ja paikoissa.

Ensimmäinen ongelma tuleekin jo tässä. Toki huomaamme, jos pentu on silminnähden arka, pyrkien väistelemään tai jopa piiloutumaan ihmisiltä. Samoin voimme arvioida suuntaa antavasti pennun reaktiota, jos viemme sen uuteen paikkaan ja seuraamme miten se lähtee paikkaan tutustumaan. Voimme myös seurata, miten pentu reagoi sille uusiin asioihin, ääniin ja hajuihin.

Jos pentu on silminnähden arka, voi työ sen kasvattamiseksi ihan jo pelkästään "kotikoira-tasoiseksi" olla kovin työläs. Kaikki harrastuskaveria etsivät ymmärtävätkin jättää tällaisen pennun pois laskuista. Toisaalta tällaisia, oikeasti selvästi arkoja pentuja näkee harvoin. Silloinkin kun näihin törmää, on syynä yleensä kasvattajan vaillinainen työ pentujen sosialistamisen kanssa. Tällaiset pennut ovat yleensä eläneet pienessä tilassa lähes ilman ihmiskontakteja ja kokemuksia.

Sen sijaan hieman varovaisempia pentuja näkee jo useammin. Tällaiset pennut saattavat istahtaa ensin hetkeksi, katsella kun muut pennut ryntäävät tutkimaan uutta ihmistä / tilannetta, ja liittyvät sitten hetken päästä mukaan. Riippuen paljonko aikaa tähän harkintaan menee ja miten pentu tämän jälkeen tilannetta lähestyy, voimme arvioida onko pentu häiritsevän varovainen, vaiko vain fiksun harkitseva. Fiksun harkitsevista pennuista voi kasvaa aivan mahtavia harrastuskavereita. Usein harkitsevat pennut ovatkin osoittautuneet koiramaailman einstaineiksi, joilla harvemmin on ongelmia ymmärtämisen tai keskittymiskyvyn kanssa.

Pentu kuin pentu tarvii kuitenkin paljon kokemuksia erilaisista ihmisistä, tapahtumista ja paikoista. Pentulaatikkoon kurkkimalla et pysty vielä tietämään, kuinka paljon juuri valitsemasi yksilö loppujen lopuksi kokemuksia tarvitsee. Jokainen tilanne joko vahvistaa tai heikentää pennun itseluottamusta. Toki oikein varovainen pentu tarvii hyviä kokemuksia erityisen paljon, saadakseen luottamuksen itseensä ja tilanteisiin vahvistumaan.

Toinen asia mikä kovasti mietityttää on koiran temperamentti. Olisiko harrastuskoiran hyvä olla vilkas vaiko rauhallisempi. Pystyykö tätä ominaisuutta arvioimaan pennusta?

Otetaan ensin ääripäät. Erittäin vilkkaat (puhun ääripäästä häiritsevän vilkas luonnetestin mukaan) koirat ovat yleensä vauhdikkaita touhuilijoita, jotka eivät pysähdy "koskaan". Niiden tekemisen tarve on loppumaton. Niille ei välttämättä riitä normaali treenaaminen ja lenkkeily, vaan ne tarvitsevat enemmän. Niiden keskittymiskyky on olematon, joka ymmärrettävästi voi hankaloittaa koulutusta. Tällaisten koirien ongelmat koulutustilanteissa nimenomaan ovat keskittymiskyvyn puute, joka näkyy asioiden heikkona omaksumisena ja suurena häiriöherkkyytenä.

Toisena ääripäänä on sitten matalatemperamenttinen koira. Tällainen apaattisen kuvan antava koira kulkee mukana kuin matkalaukku. Se on hidas syttymään uusiin asioihin. Keskittymiskykyä sillä kyllä yleensä riittää. Jos sen motivaation tekemiseen on onnistuttu luomaan hyväksi, se myös puurtaa treenin parissa, kunhan vain saa tehdä omaan tahtiinsa.

Voimme huomata, ettei ihanne kuulu kumpaankaan ääripäähän. Harrastuskoiralle hyvä temperamentti on jotain tuolta väliltä. Mielestäni onkin makuasia, sopiiko ihmiselle vilkkaampi, vai vain "kohtuullisen vilkas" harrastuskoira. Itselläni on ollut kumpiakin, ja kumpienkin kanssa olen ihan mukavia tuloksia saanut aikaan. Itseni tuntien veikkaisin kuitenkin erittäin vilkkaan olevan minulle jo täysin liikaa. Mieluummin minulle sopii se keskittymiskykyisempi ja vähemmän häiriökerkkä pari, joka antaa minullekin aavistuksen enemmän aikaa päättää seuraavan siirtoni. Tässä kohden jokaisen tuleekin siis miettiä omaa luonnettaan ja sitä, mikä tuntuisi itsestä paremmalta. "Toinen tykkää muhkummasta".

Temperamentti on yksi asioista, jota pystyy aika kivasti arvioimaan jo pentulaatikosta. Pennun ostaja kyllä on tämän asian kanssa aika paljon kasvattajan armoilla. Muutama tunti ei millään riitä arviointiin silloin, kun puhumme pienistä "vauvoista". Se pentueen vilkkain saattaa olla juuri päättänyt ottaa kolmen tunnin maratonpäiväunet, ja rauhallisin taas keksinyt kääntää maailman hyrskyn myrskyn.

Muita harrastuskoirapiireissä mainittuja tärkeitä luonneominaisuuksia koirilla on toimintakyky, taistelutahto, pehmeys/kovuus ja tärkeimpänä hermorakenne. Lisäksi tarvitaan jotain, jolla koira palkkaantuu (esim. ruoka, leikki tai hyväksyntä eli laumavietti).

Toimintakyvyn ja rohkeuden väliin laitetaan usein yhtäläisyysmerkki. Kuitenkin toimintakyky on paljon laajempi käsite. Toimintakykyä on myös pakeneminen. Voikin sanoa, että hyvä harrastuskoira pystyy toimimaan koiran näkökulmasta järkevällä, tilanteen mukaisella tavalla. Jos koiralla on itseluottamus kohdallaan ja elämä on opettanut sille, että se kyllä pärjää, hyvä toimintakyky näkyy usein juuri rohkeutena. Kumpaan suuntaan, rohkeuteen tai pakoon, toimintakykyisen koiran käytös kääntyy, riippuu siis paljon elämänkokemuksesta.

Pennun toimintakyvyn arvioiminen saattaakin olla joskus aika hankalaa. Väsynyt, turvalliseksi olonsa tunteva pentu, ei välttämättä näe syytä toimia, vaikka jotain outoa tapahtuisikin. Samoin se harkitsevampi pentu saattaa hieman ensin miettiä toimintasuunnitelmaansa, ja toimia vasta sitten. Myös temperamentti vaikuttaa hurjasti pennun tapaan reagoida. Vilkkaampi yksilö toimii aina yllättävissä tilanteissa nopeammin ja suuremmalla voimalla kuin rauhallisempi - niin hyvässä kuin pahassakin. Tärkeintä lieneekin pitkällä aikavälillä arvioida kokonaisuutta. Jos pentu jähmettyy toimimattomaksi aina yllättävissä tilanteissa pystymättä ratkaisemaan pienen hetkenkään jälkeen asiaa, voi kyseessä olla heikon toimintakyvyn omaava pentu. Tällaisenkin pennun toimintakyvyn kasvua voi aavistuksen omalla kasvatuksellaan tukea, mutta kovin toimintakykyistä tällaisesta "silmät kiinni - pää pensaaseen" -pennusta tuskin koskaan kasvaa.

Taistelutahdosta puhutaan usein leikkimisen yhteydessä. Luonnetestissä yksi tapa mitata tätä ominaisuutta on koiran kanssa leikkiminen (vetoleikki). Taistelutahto on kuitenkin paljon laajempi käsite. Parhaiten asiaa voisi kuvata sanalla sisu. Taistelutahtoinen koira on sisukas, eikä se anna periksi, vaikka matkalla olisikin esteitä.

Tämä ominaisuus on kovin yksilöllisesti kehittyvä. Ihmiset pyrkivät mittaamaan sitä pennuillakin leikittämällä niitä. Koiran saalisleikki onkin tosi kiva moottori koiran koulutuksessa. Usein ensimmäisiä merkkejä kehittyvästä saaliskäyttäytymisestä nähdäänkin heti, kun pennut alkavat liikkumaan ja niiden näkökyky alkaa hahmottaa paremmin liikettä ja välimatkoja. Sen sijaan vastustaminen, joka kuuluu yhtenä osana taistelutahtoon, saattaa kehittyä paljon hitaammin ja yksilöllisemmin. Osa pennuista saalistaa ja pitää kiinni saavuttamastaan lelusta päättäväisesti jo 5 viikkoisena, toiset taas voivat päästä kunnolla homman juoneen kiinni luovutusiän jälkeen. Silti tämä myöhemmin asiassa kehittynyt voi aikuisena omata paljon paremman leikkimisinnon ja taidon kuin tuo aikaisin homman hoksannut. Niinhän se ihmislastenkin kehityksessä: Ei se hitaammin puhumaan oppinut ole aikuisena sanallisesti lahjattomampi kuin aikaisemmin höpöttävä. Voipi tuosta hitaammasta tulla oikea runeberi ja nopeasti oppinut jäädä vastaavasti sanallisesti lahjattomammaksi.

Leikkiminen ja siitä palkkautuminen (tai palkkautumatta jääminen) ovat myös suuresti kehitettävissä oleva ominaisuus. Toki jotain pitää olla pohjalla, jotta sitä voidaan kehittää ja jalostaa. Löytyy myös koiria, jotka eivät halua ottaa esineitä suuhunsa - saatikka pitää niistä kiinni. Tämä ei tarkoita kuitenkaan, ettei tällainen yksilö olisi taistelutahtoinen. Sama koira voi olla äärettömän sinnikäs etsiessään maalimiestä hakumetsässä tai ylittäessään vastaan tulevia esteitä. Pitääkin siis erottaa toisistaan oikea taistelutahto (=sinnikkyys, sisu) ja palkkaukseen käytettävä saalisleikkiminen. Sisukkuus on todella hyvä voimavara harrastuskoiralle. Leikkimättömyys taas ei ole edes hidaste, jos vain koira toimii jonkin muun palkan voimalla.

Taistelutahto kehittyy kokonaisuutena pikkuhiljaa. Sen ilmenemiseen pentulaatikossa vaikuttaa jälleen useat muut asiat. Arvioiminen on parhaimmillaankin haastavaa:
Toinen pentu sisukkaasti yrittää kiivetä esteen yli päästäkseen esteen toisella puolella olevan emon luo. Ehkä sillä on nälkä, ja tarve on suuri. Toinen taas ei ole niin nälkäinen, ja siksi ei ole sillä hetkellä niin yrittelijäs. Ehkä vähän yrittää, mutta luovuttaa sitten huomattuaan veljellä olevan kivan pallon, jonka haluaa. Kolmas pentu on jo oppinut, että yksinkertaisesti sen esteen yli ei pääse vaikka kuinka yrittäisi, joten se ei edes yritä, vaan vain huutaa saadakseen emänsä luokseen.

Taistelutahto kehittyy koko koiran kasvuajan. Jos pentu kohtaa jatkuvasti ylitsepääsemättömiä haasteita, se oppii luovuttamaan ennen kuin kunnolla on edes yrittänyt. Jos taas pentu kasvaa kodissa, jossa haasteet voitetaan, kehittää se myös pennun itseluottamusta yrittää (ja sitä kautta myös onnistua) -> lisää sinnikkyyttä.

Jäljellä näistä mainitsemistani luonteenpiirteistä on vielä pehmeys ja hermorakenne. Pehmeys on eräänlaista herkkyyttä - joko tilanteita ja asioita tai ihmistä kohtaan. Pehmeä koira on herkkä muistamaan ikävät kokemukset ja se pyrkii välttelemään niitä jatkossa. Kova koira unohtaa ikävän kokemuksen samantien. Luonnossa kaikki koiraeläimet ovat pehmeitä, sillä se on elinehto. Jos susi putoaa kuoppaan, se muistaa jatkossa välttää samaa kohtaa estääkseen uuden onnettomuuden. Näin ollen kovuus on ihmisen jalostuksella aikaan saama piirre koirissa.

Kovin kova koira voi olla harrastusmielessä haastava puupää. Se ei osaa varoa eikä vältellä. Toisin kuin hieman pehmeä koira, se ei opi virheistään.

Pentulaatikostakin voi löytää hieman nöyrempiä ja kovapäisempiä tyyppejä. Helposti ihmiset sekoittavat kuitenkin sen sinnikkään pennun touhuilut kovapäisyyteen. Samoin pennun normaali varovaisuus huonon kokemuksen jälkeen, voi jonkun mielessä kääntyä päälaelleen koiran miinukseksi. Pentujen elinehto kuitenkin on oppia virheistään. Ääripäät (todella kovat ja todella pehmeät) osaa kasvattaja varmasti pentulaumasta löytää, mikäli siellä niitä on. Harvemmin kuitenkaan harrastuskoiriksi valikoituvista koiraroduista löytyy niin kovia tai pehmeitä koiria, että niiden tästä ominaisuudesta olisi normaalin, asiallisen koulutustavan valitsevalle ihmiselle haittaa.

Hermorakenne on yksi vaikeimmin arvioitavista pennun luonneominaisuuksista. Tämä on myös ominaisuus, johon ihmisen on käytännössä mahdoton vaikuttaa kasvatuksella. Koiralle on perimä joko suonut hermorakennetta, tai sitten ei. Ääripään huonot hermot voivat kasvattajan haaviin jo jäädä, mutta yleisesti ottaen huono hermorakenne ei ole vielä juurikaan pennussa nähtävillä. Esim. yksi huonon hermorakenteen ominaisista piirteistä, eli paukkuarkuus, alkaa näkyä koirilla usein vasta reilun vuoden ikäisenä - joskus jopa selvästi myöhemminkin. Hermorakenne on vahvasti periytyvä ominaisuus, ja jalostuskoirilla ehdottomasti yksi tärkeimmistä luonnemittareista.

Huono hermorakenne näkyy mm. koiran palautumiskyvyssä paineistavien tilanteiden jälkeen. Kuten ihmisetkin, niin myös koirat voivat pelästyä yhtäkkisiä asioita. Jos koiralla on huono hermorakenne, tilanne kuitenkin jää päälle, eikä koira tunnu pelästyksestään selviävän. Tällainen koira myös paineistuu yleisesti ottaen helposti. Ehkä pennut elävät kuitenkin vielä niin huoletonta aikaa ilman tajua oikeista elämän uhista, että ne eivät yleisesti ottaen vielä jää tilanteen päätyttyä ikäviä kokemuksia murehtimaan. Luonto suojaa pennun psyykettä tehokkaasti ja vaaran käsityskyky kehittyy pikkuhiljaa iän ja kokemuksien myötä.

Pennuilla aivot eivät ole vielä valmiit. Kun vielä moni asia on kytköksissä toisiinsa, ei kokonaisuutta voi vielä lähteä edes arvuuttelemaan. Suurempi osuus koiran aikuisluonteeseen onkin koiran tulevilla kokemuksilla, kuin perimällä. Näin ollen liiallinen pennun analysoiminen aiheuttaa pennun ostajalle (ja kasvattajalle) vain harmaita hiuksia. Tulevaisuuteen ei pysty näkemään. Tulevaisuuden rakennat itse - sinulle ja koirallesi.

Tärkeämpää onkin valita kasvattaja ja yhdistelmä huolella. Pennun lähtökohdat eivät koskaan ole paremmat kuin mitä sen geenit antavat myöden. Tärkeät 7-8 ensimmäistä viikkoa pentu elää kasvattajan hoidon ja hänen antamiensa kokemusten armoilla, joten kasvattajan paneutumisella on paljon merkitystä. Alussa mainitsemani Juha Kares kirjoittikin hienon kirjoituksen yhdestä tähän asiaan liittyvästä aiheesta, eli pikkupennun ruokinnasta.

Kun kriteerisi täyttävä yhdistelmä on valittu, voikin lopullisen valinnan tehdä kasvattajaa haastattelemalla ja fiilispohjalla. Luonteellisesti normaali, reipas ja utelias pentu on hyvä lähtökohta. Tärkeämpi asia, kuin tulevan koirasi taistelutahto on kuitenkin se, että persoonana se sopii sinulle. Vaikka saisit täydellisen koiran, niin se ei olisi mitään, ellei välillänne olisi sitä kuuluisaa sielujen sympatiaa ja sydämen rakkautta. Täydellinen koira harrastusihmisille ei välttämättä ole luonneominaisuuksilta ideaali koira. Usein juuri niiden ohjaajan ja koiran puutteiden sopasta syntyy se vahvin suhde. Täydellinen harrastusPARI on koira, jonka kanssa tunnet yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tuota tunnetta et voi ostaa, eikä sitä voi yksikään kasvattaja sinulle koiran muodossa mittatyönä kasvattaa.

Epäpyhä tyytymättömyys

Helmikuu tuli ja meni, ilman ensimmäistäkään blogi-kirjoitusta. Jossain vaiheessa yritin vääntää jonkun tekstin, mutta totesin sitten, ettei runosuoni nyt ollenkaan syki, joten moinen tekele päätyi roskiin. Edelleenkin sisäinen tekstintuottoeditorini taitaa olla rikki. Katsotaan, josko nyt saisin kuitenkin jotain aikaiseksi.

Viime kuusta jäi mieleen vahvasti eri foorumeilla käydyt keskustelut ”hyvästä koirasta”. Asiaa lähestyttiin useista suunnista. Osassa mietittiin eri rodun soveltuvuutta omaan elämään, toisissa arvosteltiin eri rotujen ominaisuuksia – niin hyvässä kuin välillä pahassakin. Hyvä, että keskustelua käydään. Mielestäni juuri siksi meillä on useita eri rotuja, jotta jokaisella olisi mahdollisuus löytää niiden joukosta itselleen, tarpeisiinsa ja perheeseensä sopiva rotu.

Erityisen hienoa on, että ihmiset ovat alkaneet ymmärtää rotukoirien merkityksen nimenomaan luonteiden valossa. Enää ei rotukoiran pääfunktio ole automaattisesti pelkässä ulkonäössä. Ymmärretään, että jokaisella rodulla on omanlaisensa luonneprofiili. Tämän sisälle toki mahtuu monenmoisia yksilöitä, mutta pääpiirteittäin voidaan kuitenkin paljon arvella tulevan koiran luonteesta, kun rotu on tiedossa.

Koiran hankintaa pitäisi aina miettiä monelta suunnalta. Tämä on helppo kaikkien allekirjoittaa. Loppujen lopuksi pitäisi olla aika pitkä matka koiran hankkimisajatuksesta siihen, että se koira lopulta on saapunut perheeseen. Sopiiko perheeseemme koira? Onko meillä mahdollisuus huolehtia koirasta asianmukaisesti? Kuka hoitaa ja mitä? Onko sama mahdollisuus koiran pitoon vielä 10 vuoden päästä? Mitä koiran kanssa tehtäisiin? Mikä rotu? Miksi? Soveltuuko tuo rotu perheeseemme? Riittääkö taitomme tuon rotuisen koiran kasvattamiseen ja aikamme se tarpeiden tyydyttämiseen?...

Kun vihdoin ollaan päädytty niin pitkälle, että rotu on selvillä, niin alkaa toinen, vähintään yhtä työläs vaihe. Rotuun pitää tutustua hyvin, jotta voidaan varmistua valinnan olleen oikea. Rotuun tutustuminen on siksikin tärkeää, jotta osattaisiin arvioida eri yhdistelmiä ja kasvattajiakin.

Monessa kohdassa voi homma mennä pieleen. Jos päättää hieman oikoa, ja valita koira vain esim. maantieteellisen sijaintinsa perusteella (”kun naapurissa oli niin suloisia mustaterrierin pentuja”), on riski tyytymättömyyteen myöhemmin todella suuri.

Hurjan moni oikoo valitessaan kasvattajaa. Yleensä otetaan vain sieltä, mistä helpoiten saa. Helppoutta voi sitten olla monenlaista. Pentu saattaa olla sopivan lähellä tai syntynyt sopivaan ajankohtaan. Joskus jopa ale-hinta ratkaisee.

Kyllä näinkin voi koiransa hankkia. Itsekin tunnen useita näin toimineita, ja aivan tyytyväisiä koiran omistajia. Valitettavan usein kuitenkin törmää niihin ihmisiin, jotka eivät myöhemmin olekaan valintaansa tyytyväisiä.

Ehkä koira sairastuu johonkin perinnölliseen sairauteen. Kun aletaan tutkia asiaa tarkemmin, todetaan että kappas, no niinpä on lähisuvussakin useita samaan sairauteen sairastuneita. Ehkä petytään, kun kasvattajalta ei saadakaan neuvoja arkielämän koirapohdinta-aiheisiin. Kaverin koiran kasvattaja järjestää mukavia kasvattileirejä, mutta oma kasvattaja ei tunnu olevan ollenkaan kiinnostunut kasvateistaan… Toki voi olla toisin päinkin. Itse halusi VAIN sen koiran, mutta kasvattaja puuskuttaa koko ajan niskassa ja vaatii kuulla kuulumisia ja osallistumaan kaiken maailman kissan – tai tässä tapauksessa koiranristiäisiin.

Oma tarinansa on sitten laajemman mittakaavan pettymykset; rotupettymykset. Koiraharrastukset alkavat kiinnostaa, ja huomataan, ettei siitä perheen kiinanpalatsikoirasta nyt kuitenkaan oikein ole siihen agilityyn. Lenkkiseuraksi valittu bordercollie kyllä juoksee mukana lenkillä, mutta miksi tyhmä elukka jahtaa myös autoja ja tuhoaa kodin. Harmittaa kyllä sekin, kun whippet ei viihdykään pilkkiretkellä mukana tai nöffi pilaa mökkireissulla kaikkien uintihetket yrittäessään pelastaa ”hukkuvat”. Yllätyksenä voi tulla myös se, kuinka paljon syö tanskandoggi tai kuinka vaativaa voi olla maltankoiran turkin hoito.

Kun tällaisiin tyytymättömyyksiin törmää, tajuaa nopeasti mikä on mennyt pieleen. Alkujaankin ihminen on ottanut rodun miettimättä rotuvalintaansa tarpeeksi. On olemassa kuitenkin paljon petollisempaa tyytymättömyyttä…

Tällaisten tyytymättömien ihmisten kirjoituksia lukiessa, tulee helposti pahalle mielelle. He kirjoittavat omasta koirastaan tai yleisemmin koko rodusta erittäin negatiiviseen sävyyn. Unohdetaan, että vaikka joku rotu (tai yksilö) ei sopisi itselle, niin se ei tarkoita että rotu olisi yleisesti huono. Kaikki rodut eivät sovellu kaikille – ja näin kuuluukin asian olla.

Ikävintä asia on yksilötasolla. Kuinka ikävää onkaan koiran elää laumassa, jossa siihen ollaan koko ajan tyytymättömiä. Aina sen yritykset ovat riittämättömiä, sen teot vääriä ja toiminta epäsopivaa.

Usein tämän tyyppiseen tyytymättömyyteen törmää lähinnä harrastuskoirien omistajien parissa. Kun perheeseen otetaan ”vain lemmikkikoira”, sille ei aseteta kovin kummoisia vaatimuksia. Perhekoira hyväksytään sen luonteisena kuin se on. Jos se on vähän raisu, niin ok, ehkä se vanhemmiten siitä vähän rauhoittuu. Ujo koira hyväksytään ujona, itsenäinen itsenäisenä ja leikkimätön leikkimättömänä.

Kun ihminen alkaa harrastaa koiransa kanssa, astuu hän täysin omanlaiseensa maailmaan. Tämä koiramaailman puoli voi olla jotain äärettömän upeaa – yhteistyötä kahden lajin välillä. Valitettavasti se voi myös olla jotain todella ikävää – kunnianhimoa, jossa koirasta tulee ainoastaan harrastusväline, jonka ainoa tarkoitus on toimia nopeasti, täsmällisesti ja taidokkaasti, jotta ihminen voittaisi muiden nopeat, täsmälliset ja taidokkaat harrastusvälinekoirat.

Jos en muuta ole koirien kanssa eläessä oppinut, niin ainakin sen, että koira tekee aina ”oikein”. Ei ole koiran vika, jos ihminen ei ole osannut tai halunnut opettaa sitä toimimaan haluamallaan tavalla. Sekään ei ole koiran vika, jos ihminen epäloogisella tavalla käyttäytyessään pilaa koiran ja ihmisen välisen suhteen ja luottamuksen. Kaikista vähiten on koiran vika silloin, kun se alun alkaenkin on otettu täysin väärään perheeseen vain siksi, että ihminen ei ole vaivautunut ottamaan alun alkaenkaan selvää kyseisen koirarodun tarpeista, ominaisuuksista tai toimintatavoista.

Jokaisen rodun pohja on koira. Sitä koiraa on täysin mahdollista kouluttaa lähes niin pitkälle, kun omat rahkeet ja koiran pääasiassa fyysiset ominaisuudet antava periksi. Toki eri rotujen kohdalla pitää vetää vähän eri naruista – eikä kaikista koirista ole oppimaan ihan kaikkea, ihan yhtä nopeasti tai ihan yhtä viimeistellysti. Toisaalta jos ihminen pystyy opettamaan sammakon hyppimään paikasta A paikkaan B, linnun lentämään tietyn kokoista ympyrää tai ilveksen kulkemaan kolmella jalalla, niin lähtökohtaisesti ei pitäisi olla vaikeaa opettaa lemmikkikoiraa ymmärtämään yksinkertaisia peruskäskyjä.

Pääasiassa koirien oppimisesteiden syy on siellä hihnan toisessa päässä. Jos tutustuu hieman eläinten oppimispsykologiaan, ja tämän jälkeen tutustuu oman rotunsa vahvuuksiin (ja heikkouksiin), on erittäin hyvät eväät astua eteenpäin opettamisen ovesta. Siitä se työ vasta kuitenkin alkaa.

Rotuvalintaa tehdessä pitää ottaa huomioon monta asiaa. Harrastuskoiraa etsivän tulee huomioida ehkä vielä useampia asioita. Itsensä tunteminen auttaa paljon rotuvalinnankin kanssa. Äkkipikaisen, räiskähtelevän ihmisen ei ehkä kannata valita kovin pehmeää ja nöyrää rotua, ennen kuin on opetellut itse tietynlaista itsehillintää. Myöhemmin ainakaan ei ole reilua olla pettynyt koiraan siksi, että se nöyrän rodun edustajana ei kestänytkään epäloogisia ihmisen turhautumisräiskähtelyjä, kuten olisi kestänyt joku kovapäisemmän koirarodun yksilö. Toisaalta taas itsenäisen rodun yksilön valitseva ihminen ei saa myöhemmin pettyä siihen, että koira ei toimikaan yhtä herkkänä ihmiskäskyille kuin paimenkoira.

Loppujen lopuksi pettymys johonkin koirarotuun kertoo yleensä ainoastaan siitä, että oma rotuvalinta on mennyt pieleen. On erittäin itsekeskeistä huudella silloin foorumeilla jonkun rodun huonoutta. Jos joku rotu ei sovi itselle, se ei tarkoita sitä, että muidenkin tulisi jättää moinen kakka-rotu kuolemaan sukupuuttoon. Jokaiselle rodulle on ihmisensä. Näiden ihmisten oikeus on olla tyytyväisiä rotuunsa, eikä heidän tarvitse tuntea velvollisuutta puolustella valintaansa. (Sivuhuomautus: Poikkeus rodut, jotka on jalostettu sairaiksi.) 

Yksilötasolla pettymyksiä voi tulla aina silloin, kun asetetaan jotain odotuksia. Paljon voi ennakkotyötä tekemällä ennakoida, mutta loppujen lopuksi elävän olennon ottaessa pitää aina varautua siihen, että omat ennakko-odotukset eivät välttämättä tule täyttymään. Jos toivoo pystyvänsä harrastaa koiransa kanssa PK-lajeja, niin ei ehkä kannata ottaa pentua paukkuaroista vanhemmista. Jos kaipaat vain lemmikkikoiraa, niin se työlinjainen saksanpaimenkoira tuo lähes taatusti pettymyksen.

Koiran oikeus on tulla hyväksytyksi juuri sellaisena kuin se on. Jos koira ei täytäkään omia ennakko-odotuksia ja sovellu lajiin, johon ihminen olisi sen halunnut soveltuvan, tulee ihmisen hyväksyä asia ja valita uusi laji tämän koirayksilön mukaan. Jos ei siihen pysty, niin on reilumpaa etsiä koiralle uusi koti.

Kannattaa kuitenkin aina miettiä, onko kyse sittenkään koiran soveltuvuudesta tai ominaisuuksista. Yleisempi syy kuitenkin löytyy sieltä hihnan toisesta päästä. Usein eivät ohjaajan taidot vain vielä riitä (eikä ole halua sitä myöntää ja itseään kehittää). Valitettavan yleistä on myös se, että ohjaaja on tehnyt virheitä, jotka ovat heikentäneet tai jopa tuhonneet koiran ja ohjaajan välisen suhteen. Koiraharrastus on parityötä, eikä parityötä voi tehdä yksin.

Julma kasvattaja

Kevät tulee - ja samalla Suomenkin valtaa jälleen pentubuumi. Useilla nartuilla onkin näinä aikoina juoksuaika, joten pentutilauksia laitetaan eteenpäin vauhdilla. Moni kasvattaja on tyytyväinen nartulle tässä vaiheessa tulevasta juoksuajasta - syntyyhän pennut mukavasti keväällä ja lähtevät maailmaan kesän  kynnyksellä. Koiranhankkijatkin ottavat mielellään sen oman pienen karvapallon kesäksi.

Valitettavan usein kuitenkin nuo pienet karvapallot ovat kovan työn takana. Collieissakin törmää tämän tästä heikkoon sukupuoliviettiin ja steriliyteen. Viime aikoina tuntuu tämäkin ongelma vain kasvaneen. Yhä useammin kuulee tyhjäksi jääneistä nartuista. Vielä useammin astustusongelmista, jossa uros ei astu tai narttu laittaa vastaan.

Jos uros ei ole kiinnostunut nartusta, ei ole paljon tehtävissä. Joko yritetään keinosiementää (joka sekään ei välttämättä onnistu) tai vaihdetaan urosta. Väkisin ei urosta saa astumaan.

Narttujen väkisin astuttaminen on nykyään valitettavan yleistä. Tietyissä porukoissa jopa niin yleistä, ettei sitä enää pidetä mitenkään erikoisena. Rodussamme on narttulinjoja, joissa jo useampi sukupolvi on saatu aikaiseksi väkisin astuttamalla. "Juu, sen äiti oli ihan samanlainen" - on ihan yleinen huomautus haluttomien narttujen kohdalla.

Jos pennunostajat näkisivät näitä astutustilanteinta, niin varmasti jäisi tällainen raiskauspentu ottamatta. Ei meinaa ole kovin nättiä katsottavaa. Pahimmillaan narttu huutaa paniikissa, yrittää rimpuilla ja heittäytyä selälleen, pissaa/kakkaa alleen ja yrittää paniikissa purra kaikkea mihin vain yltää (jonka takia nartun kuono onkin usein sidottu puremisen estämiseksi). Paikalla saattaa olla useita ihmisiä, jotka kukin pitävät narttua väkisin paikoillaan. Yksi ihminen ei yksin tähän pystyisi, koska narttu on niin paniikissa.

Jos aloittelevalla kasvattajalla sattuu olemaan haluton narttu, voi hän olla mukana tällaisessa raiskauksessa ennen kuin huomaakaan. Kun ei vielä ole ihan tarkkaa tietoa, niin helposti kuuntelee sitten sitä "viisaampaa". Uroksen omistaja taas on saattanut kohdata useita haluttomia narttuja, joten "hän tietää". Paikalle soitetaan "apukäsiä" pitämään narttua kiinni. Yleistä on pyytää omistajaa poistumaan paikalta, jotta narttu tuntisi olevansa mahdollisimman heikoilla - yksin.

Pahinta on se, että vaikka oma sydän huutaa vastalausetta, niin muiden ihmisten järkähtämätön ja varma vakuuttelu ja käytös saa kasvattajanalun vaikenemaan ja katsomaan vaan sivusta, kun omaa koiraa kidutetaan (Valitettavasti tuo sana ei ole yhtään liian vahva tähän tilanteeseen.). Vielä kun itsekin haluaa niitä pentuja niiiiin kovasti. Uros on tarkkaan valittu, nartun juoksua niin odotettu ja pienten vadelmatassujen tuloa kaivataan niin kovasti...

Joskus sijoitusperheen ihmiset ovat joutuneet näkemään näitä tilanteita. Olen kuullut ihmisistä, jotka ovat myöhemmin kertoneet joutuneensa juoksemaan pois paikalta, kun tilanne on tehnyt niin pahaa ja on itkettänyt. Ei ole pystynyt katsomaan oman koiransa raiskaamista, mutta ei ole osannut/uskaltanut sitä estääkään. Jälleen ne asiaa hoitavat ihmisetkin ovat vain tehneet julmaa työtänsä järkähtämättömän varmoina ja pitäneet tilannetta täysin normaalina...

Älkää tulko sanomaan minulle, että tällaista ei tapahdu, tai tämä on harvinaista. Valitettavasti itsekin olen kasvatustyöni alkuaikoina näissä tilanteissa ollut mukana. Olen jopa ollut auttamassa oman narttuni väkisin astuttamisessa. Juuri oman syyllisyyteni tähden voin nostaa tämän asian esille; huutaa ja rohkaista muitakin huutamaan: "LOPETTAKAA!".

Eikä tämä ole edes harvinaista. Koska asiaa pidetään niin normaalina, siitä myös yllättävän suoraan puhutaan kasvattajien kesken. Häpeilemättä, ihmettelemättä... Kotikoiraurosten, sijoitusnarttujen omistajien ja muuten vain sivullisten silminnäkijöidenkin kertomana kuulee näistä tapahtumista jatkuvasti. Vaikka kasvattajat eivät aina ajattele asiaa, niin seinilläkin on usein silmät ja korvat. Vaikka ihminen ei siinä tilanteessa uskaltaisi asiaan puuttua, niin järkytys usein on sen verran suurta, että hän tuntee suurta tarvetta siitä myöhemmin jollekin kertoa ja ahdistustaan purkaa.

Oma puolustukseni on huono. Menin siihen lankaan, että muut tietävät. Olin liian heikko puolustamaan koiraani muiden itsevarman käytöksen edessä. Enkä koskaan tule antamaan itselleni sitä anteeksi. Onneksi koirani antoi.

Syitä nartun haluttomuuteen on useita. Yleisin syy lienee se, että päivä on väärä. Joskus juoksussa voi olla häiriö ja esim. munasolut eivät irtoa normaalisti. Narttu voi myös haistaa, ettei kyseinen uros sovi hänelle. Osa nartuista ei hyväksy oman perheen urosta. Osa nartuista haluaa pitkän tutustumishetken ennen kuin suostuu parittelemaan. Yksi syy voi olla liian heikko sukupuolivietti.

Oli syy mikä tahansa, niin nartun väkisin astuttaminen on aina vähintään eläinsuojelullisesti väärin. Emme voi useinkaan tietää, miksi narttu laittaa vastaan, mutta jokin syy siihen aina on. Ihminen, joka pystyy omatunto puhtaana tekemään toistuvasti nartulleen/nartuilleen tuollaista väkivaltaa, herättää monenlaisia kysymysmerkkejä. Onko yksikään yhdistelmä niin tärkeä, että sen varjolla hyväksymme eläimen pahoinpitelyn?

Jo tuo, että haluttomuus menee usein narttulinjoissa, kertoo periytyvyydestä. Usein samoissa suvuissa löytyy selvästi enemmän haluttomia ja steriilejä uroksia. Vaikka unohdettaisiin täysin moraaliset kysymykset, niin mielestäni on erittäin lyhytnäköistä käyttää jalostukseen narttua, joka ei kykene luonnollisesti lisääntymään.

Meitä kasvattajiakin sitoo Suomen eläinsuojelulaki joka sanoo mm. seuraavaa:

3 § Yleiset periaatteet

Eläimiä on kohdeltava hyvin eikä niille saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä. Tarpeettoman kivun ja tuskan tuottaminen eläimille on kielletty. Lisäksi eläintenpidossa on edistettävä eläinten terveyden ylläpitämistä sekä otettava huomioon eläinten fysiologiset tarpeet ja käyttäytymistarpeet.

8 § Eläinjalostus ja geenitekniikka
Eläinjalostuksessa on otettava huomioon eläinsuojelulliset näkökohdat sekä eläinten terveys.
Sellainen eläinjalostus tai jalostusmenetelmien käyttäminen, josta voi aiheutua eläimelle kärsimystä taikka merkittävää haittaa eläimen terveydelle tai hyvinvoinnille, on kielletty.

Kyseessä ei ole siis valintakysymykset. Meidän tulee huolehtia koiramme käyttäytymistarpeista myös lisääntymistilanteessa. Emme saa tuottaa koiralle kärsimystä ja hätää astuttamalla narttua väkisin. Jos emme pysty auttamaan narttua hyväksymään urosta (johon yleensä auttaa koirien parempi tutustuminen ja "esileikki" tai epävarmamman nartun rauhallinen tukeminen), meidän tulee luopua astutussuunnitelmasta. Se, että MINÄ HALUAN tämän yhdistelmän ei oikeuta rikkomaan eläinsuojelulakia.

Polkuja

Aamulenkillä sain ilokseni huomata, että vakiolenkkimme oli vihdoin saanut kuljettavan polun. Vaikka olen talvi-ihminen ja nautin pakkasista ja lumesta, niin tämä lumimäärä on jo hieman haitannut lenkkeilyä. Tylsiä hihnalenkkejä kävelyteillä - kukapa niistä nauttisi. Metsään tai muualle rauhaan sitä mieli kaipaa...

Uutta polkua tarpoessa tulin kohtaan, jossa ihmiset eivät olleet osanneet päättää mistä kohtaa kulkisivat. Hyvästä tallotusta polusta hajaantui useita muutamien ihmisten kulkemia pieniä, epätasaisia polunalkuja. Siinä sitten itsekin arvoin, mikä noista polunaluista olisi se järkevin. Valitsemallani polunpätkällä pyrin astumaan kohtaan, johon kukaan muu ei ollut astunut. Näin pystyin itsekin auttamaan hieman uuden, yhteisen polun rakennustyössä.

Koirankasvatus on parhaimmillaan samanlaista yhteisen polun kulkemista. Nykyaikana collie on jo sen verran yhtenäinen rotu, että voidaan ajatella lähtevämme suurinpiirtein samasta lähtöpisteestä. Kasvattaminen olisikin tältä osin helppoa, mikäli kaikki kulkisivat sitä yhteistä rakennettua polkua kohti yhteistä ylvästä päämäärää - rodunomainen collie. Yhteistyöllä saatu polku on helppo kulkea. Eteneminenkin on paljon nopeampaa kuin lumihangessa yksin tarpoessa.

Jos kaikki kuljemme samalla polulla jonossa, saamme aikaan kuitenkin vain varsin kapean polun. Vaikka tällainen polku olisi kuinka hyvin tallottu, on sen kulkeminen hankalampaa. Siksi on hyvä, että osa kulkijoista astuu aina välillä hieman sivulle kohtiin, johon ei kukaan muu ole vielä astunut. Näin tehdessä polku pikkuhiljaa levenee, ja kulkeminen helpottuu edelleen.

Se, joka näin tekee, joutuu etenemään hieman hitaammin. Hän joutuu tunnustelemaan jaloillaan maapohjaa ja kuluttamaan aikaa ja energiaa hieman enemmän. Joskus saattaa käydä niin, että tällainen kulkija huomaakin astuneensa kohtaan, johon ei olisi kannattanut astua; vaikkapa ojaan. Jalanjälki varoittaa kuitenkin muita kulkijoita tekemästä samaa virhettä tulevaisuudessa. Näin tästäkin askeleesta on perässä kulkijoille hyötyä.

Perässä tulijat voivat itse valita joko sen kapeamman, hyvin tallotun kohdan, tai astua hieman syrjään leventäen polkua. Se, joka lähtee kulkemaan täysin sivusta, saa harvemmin ihan heti kannatusta. Silloin näemme polun vieressä yksittäiset jalanjäljet, ja ehkä ihmettelemme, miksei kulkijalle kelvannut yhteinen polku. Jossain vaiheessa kuitenkin saattaa käydä niin varsinaisen polun leventyessä, että tämänkin jalanjäljet pikkuhiljaa liittyvät polkuun. Etukäteen tehty työ saattoi alussa vaikuttaa vähän oudolta, mutta lopputuloksena tämänkin kulkijan askeleet auttoivat pieneltä osin yhteisen tien rakentamisessa.

Harvemmin luonnossa näkee samalla tienpohjalla useita vahvasti tallottuja polkuja. Colliepiireissä näitä kuitenkin näkee linjakasvattajien muodossa. Suomessa on perustettu mm. 1990-luvulla ACP-Club (Corydon-linjaiset) ja 2000-luvulla ACT (Amerikkalaislinjaiset). Nykyään jälkimmäinen taitaa olla jo menneisyyttä(?). Näiden lisäksi useilla linjoilla on omat vahvat kannattajansa.

Maailma kuitenkin on muuttunut hurjasti. Nykyään harva kasvattaja pysyy enää pelkästään omassa tutussa polussa. Otamme askeleita toisille poluille, vaikkakin usein palaamme sitten heti takaisin omalle tutulle. Kuitenkin jokainen tällainen sivuaskel jättää jälkensä hankeen. Pienistä puroista kasvaa suuri virta, ja ehkä aikanaan huomaamme polun jälleen leventyneen.

Ihmisluontoon lienee kuuluvan, että meidän pitää aina jollakin tavoin perustella valintamme. Näin syntyy helposti myös vastakkaisasettelutilanteita. Minun polkuni on hyvä siksi, että sen rinnalla kulkee hienoja koivuja, joita on mukava kulkiessa katsella. Viereisellä polulla sitten älähdetään, että ei ne koivut mitään - meillä sentään on tällä puolella aivan ihanaa kuusimetsää. Kolmas hymisee omalla polullaan, ja kuiskii kavereilleen, että katso nyt kun nuo tappelevat. Tuollaiset tasaisilla polulla kulkijat. Meillä sentään on ihania mäkiä jotka tuovat vaihtelua tarpomiseen. Taitavat kulkea jossain ojanpohjalla nuo mokomat...

Perille pääsee myös täysin toista tietä. Jotkut saattavat kyllästyä kulkemaan massan mukana ja valitsevat täysin eri reitin. Vaihtelu saattaa virkistää, mutta saattaa hyöty olla suurempikin. Monet uudet tuulet ovat syntyneet näiden rohkeiden jalanjäljissä. Uusi ihmetyttää ja saa aikaan keskustelua - usein myös negatiivista arvostelua.

Kun vuonna 1999 kävin lonkkakuvaamassa Nitan, pyysin samalla kuvaamaan kyynärät. Eläinlääkäri ihmetteli asiaa, ja tokaisi minulle, että ei collieilla kyynärissä mitään vikaa ole, eikä niitä siksi kuvata. Tästä tokaisusta huolimatta ilmoitin kyynärkuvatkin haluavani. Tuolloin kyynärien kuvaaminen ei ollut vielä tapana, joten sinänsä eläinlääkärin ihmettelyn ymmärtää. Tuona vuonna Kennelliitto lausui ainoastaan yhdentoista pk collien kyynärät. Viime vuonna luku oli noussut 260 collieen. Verrattuna lonkkakuvien lausuntoihin, vuonna 1999 kyynärlausuttiin 4,6 % kyseisenä vuonna lonkkakuvatuista ja 2010 jo 73,8 %.

Joku on tässäkin ollut edelläkävijä, joka on lähtenyt tarpomaan omaa polkuaan. Mukava huomata, että seuraajia on riittänyt niin hyvin, että näinkin suuri prosenttiosuus kuvauttaa nykyään lonkkien lisäksi kyynärät.

Samanlaisia polunraivaajia löytyy nykyäänkin mm. geenitestausten ja terveystulosten julkaisu -muodoissa. Tulevaisuus näyttää, kasvaako näistä poluista vahvoja, helposti kuljettavia teitä, vai jääkö homma muutaman seikkailijan jalanjäljiksi.

Jokainen meistä voi valita polkumme. Voimme kulkea valmiiksi rakennetuilla teillä, leventää polkua astumalla välillä hieman syrjään, tai vaikka rakentaa ihan omamme ja katsoa, saako uusi reitti kannatusta. Uuden reitin kulkijat voivat tehdä mahtavia löytöjä. Kolumbus löysi retkellään ihan uuden maailman! Joskus uusi polku osoittautuukin paremmaksi tai lyhyemmäksi kuin mitä vanha oli. On myös polunalkuja, jotka myöhemmin osoittautuvat vikavalinnoiksi. Näistäkin voimme silti oppia.

Kaikki tiet vievät Roomaan - sanotaan. Koirankasvatus taitaa kuitenkin olla enemmän seikkailu, jossa lopullista päämäärää ei kukaan koskaan saavuta. Kaikki pyrkivät maaliin (täydelliseen, rodunomaiseen yksilöön), mutta loppujen lopuksi tällainen maali on yhtä tavoittamattomissa kuin täydellinen ihminenkin. Toisen Rooma ei välttämättä edes olisi kaikkien Rooma.

Jokaisella kasvattajalla on mahdollisuus luoda omanlaisensa seikkailu. Aloittelevat valitsevat usein alussa saman polun, joita kokeneemmat ovat jo kartoittaneet. Rohkeuden kasvaessa voi osa haluta lähteä tutkimaan maailmaa hieman kauemmas. Osa vahvistaa jo kuljettuja polkuja seikkailunsa alusta loppuun. Meitä kaikkia tarvitaan. Niitäkin, joiden seikkailu opettaa reitin, johon kenenkään ei kannata lähteä.

Yhteinen, hyvin poljettu tie on kuitenkin hyvä olemassa. Hurjimmatkin seikkailijat voivat välillä liittyä helpoksi raivatulle polulle, levähtää ja jakaa tutkimusmatkoillaan kerännyttä tietoaan muille. Tällainen valtaväylä onkin parhaimmillaan koko kasvatustyön perusta, jossa voimme sopia yhteisiä liikennesääntöjä,  kokoontua yhteen, jakaa oppimaamme ja ennenkaikkea oppia muilta lisää.

Talvipäivän kuvia

  

Kepin kesyttäjäiset

 

- "Katsoppa poikaseni, näin se tapahtuu!" 





 

 

- "Ööö... Äiti äiti, tämä ei toimi!!"

- "Toimiikohan tämä?" 

- "Tylsiä rikkinäisiä keppejä..."

 

Mumminsyöjäiset

 - "Tadaa... Täältä tullaan"!

- "Mummia ei saa syödä!!"

- "Weean saa!" 

Riski vai ei?

Kuinka helppoa onkaan tuomita toisten kasvattajien yhdistelmät. Tähän varmasti on syyllistynyt meistä suurin osa - vähintään mielen taholla.

Muiden kasvattajien kasvatustyön seuraaminen on tärkeää. Parhaimmillaan se voi antaa jopa uusia näkökantoja asiolle. Valitettavasti usein taitaa kuitenkin olla niin, että mieleemme nousee vain kysymys siitä, mikä idea tuollakin yhdistelmällä taas oli.

Ideoiden taakse näkee usein vain kasvattaja. Hän puurtaa sitä omaa työtään ja pyrkii kohti tavoitettaan. Mikä se tavoite sitten on - senkin on määritellyt jokainen kasvattaja itselleen aivan itse. Jos kasvattajan tuntee hyvin henkilökohtaisesti, voi hoksata yhdistelmän idean paremmin. Paperiin vilkaisemalla asia harvemmin avautuu.

Usein oletamme tietävämme enemmän kuin tiedämmekään. Olemme varmoja, että se ja se kasvattaja pyrkii hinnalla millä hyvällä ainoastaan kauniisiin näyttelyvoittajiin, toinen harrastuskoiriin ja kolmas ei pyri muuhun kuin laadun lisäämiseen. Toki voimme olla oikeassakin. Oli päämäärä sitten mikä tahansa, sen saavuttamiseksi tulisi ottaa huomioon monta asiaa.

Hurjan vaikea asia on huomioida kaikki tarvittavat asiat. Jälleen se koiran ulkokuoren arvioiminen on helpointa: tuolla yksilöllä kaunis ilme, tuolla upea turkki, tuolla kauniit korvat... Yksi helppo ratkaisu on myös käyttää jalostukseen vain tuloksekkaita koiria. Näitä tuloksia voivat olla niin näyttely-, koe- kuin luonnetestituloksetkin.

Mitä enemmän tietoa yritämme mahduttaa jalostuspäätösten taakse, sen vaikeammaksi homma menee.  Tuijottamalla yhteen (tai kahteen) asiaan, jää huomaamatta ehkä monta erittäin oleellista asiaa.

Haimanvajaatoiminta on rodussamme esiintyvä sairaus. Sairastuneita on arvioitu olevan vain pieni osa pk collie-kannasta (arviot vaihtelevat 1-2 % välillä). Vaikka periytymistapa on toistaiseksi vielä epäselvä, on kiistattomasti todettu, että periytyvästä sairaudesta on kyse.

Collieyhdistys on julkaissut Colliesanomissaan jo vuosia yhdistyksen tietoon tulleita sairastuneita koiria. Näin ollen tämän sairauden suhteen taidamme olla kaikkein vahvimmalla pohjalla, mitä tulee tiedon julkaisuun (lukuunottamatta KoiraNetissä julkaistuja sairauksia ja vikoja). Paljon varmasti on jäänyn haimanvajaatoimintaan sairastuneita koiria tiedottamatta omistajien taholta. Mahdollisia vääriäkin diagnooseja on saatettu tehdä - varsinkin ammoisina aikoina. Siitä huolimatta jokaisella kasvattajalla on kohtuu hyvä mahdollisuus kaivaa sairastuneita koiria tietoonsa ja tehdä seuraavaa hahmotustyötä.

 

Ohessa kolme erilaista sukutaulua, jotka nappasin Koiranetistä. Poistin tarkoituksella sukutauluista nimet tunnistettavuuden poistamiseksi. Kerron kuitenkin sen verran pohjatietoa, että kaksi sukutauluista on jonkin verran jalostukseen käytettyjen urosten, ja yksi otettu Haukotuksen Pehkot-pentue-sivulta.

Sukutaulussa harmaalla on merkitty tuontikoirat. Näiden kohdalta taustatieto on puutteellista sairauksien(kin) osalta. Vihreällä on merkitty koirat, joiden täyssisar on sairastunut haimanvajaatoimintaan. Oranssit pallurat taas kertovat kyseisen koiran sairaiden jälkeläisten määrän.

Jotta taulukkoa voitaisiin lukea järkevämmin, pitäisi mainita nimet. Onhan selvää, että mikäli jalostusuroksella on satoja jälkeläisiä, on mahdollisuus myös haimasairaisiin jälkeläisiin suurempi kuin pari narttua astuneella uroksella. Lisäksi pitää muistaa, että tällaisenään sukutaulut kertovat ainoastaan suorassa polvessa sairastuneet, eivätkä sivusuunnassa. Jotta pystyisimme hahmottamaan asiaa tarkemmin, meidän tulisi tarkistella myös esim. vanhempien ja isovanhempien sisarusten jälkeläisten sairaustilannetta.

Oleellista taulukkoja lukiessa on kiinnittää huomiota noihin vihreisiin ruutuihin. Sairas täyssisar on aina huomioitava asia jalostuksessa.

Emme voi jalostaa pelkkiä silmiä, lonkkia, ulkonäköä, luonnetestipisteitä, koetuloksia... Yhdistelmää suunniteltaessa kasvattajan tulisi huomioida hurjan monta asiaa. Riskitöntä pentuetta ei ole olemassa. Jokainen päättää itse, millaisen riskin on valmis ottamaan. Jokaisen koiran takaa tulee riskejä. Jokaisen koiran takana on sairastuneita sukulaiskoiria.

Valitettavan usein kuitenkin kasvattajan mielenkiinto kohdistuu vain yksittäisiin asioihin. Tällaisia kartottavia sukutauluja ei taida kaikki tehdä. Tai ehkä tekeekin? Jotkut ehkä vain ovat rohkeampia ottamaan riskejä vakavammissakin asioissa? Toivottavasti silloin kuitenkin tieto riskeistä menee myös pennunhankkijan tietoon.

CEA

Katselin eilen vanhoja Colliesanomia. Silmiin osui jalostustoimikunnan suosittelusivuja, joissa siis "pätevämmät" suosittelevat pyynnöstä nartuille uroksia.

Cea, tuo rotumme hurja silmäsairaus... Muiden rotujen piirissä collieta pidetään erittäin silmäsairaana rotuna, sillä onhan kannastamme suurin osa cea-koiria. Se tieto jää näiltä pään pyörittelijöiltä huomaamatta, että kyseisen sairauden lievät (ja yleisimmät) muodot eivät vaikuta koiran näkökykyyn, elämään, eikä sairaus myöskään ole etenevä.

En ole ihan vakuuttunut, onko oikein puhua crd:n osalta (sairauden lievin aste) edes varsinaisesta sairaudesta. Sairaus-sanaan kun liittyy mielissämme läheisesti oireet ja jonkin asteinen kärsimys. Onko koira sairas, jos sillä ei ole mitään oireita, eikä asia haittaa sitä miltään osin - ei nyt, eikä tulevaisuudessa?

Toisaalta toinenkin ääripää, jossa crd:tä pidettäisiin täysin merkityksettömältä ja collierotuun "kuuluvana" asiana ei tunnu oikealta. Olisiko jälleen sen kultaisen keskitien paikka tässäkin asiassa?

Suuri osa kasvattajista varmaan on jo törmännyt tietynlaiseen epätoivoon näiden silmäsairauksien kanssa. Niiden diagnosoiminen tuntuu olevan aika epävarmaa. Pentutarkastuksessa cea-vapaa koira todetaankin aikuisena crd-koiraksi (vaikka sairaus ei voi "puhjeta" aikuisena), coloboma-lausunnon saanut terveeksi tai coloboma osoittautuukin vain crd:ksi. Ymmärrettävämpää on, mikäli pieni coloboma jää huomaamatta pentulausunnosta. Tiedossa on sekin, että cea-vapaa koira voi olla oikeasti crd-koira, jonka crd on vain peittynyt jossain vaiheessa (joskus erittäin varhaisessakin vaiheessa) pigmentin alle.

Mihin siis voimme luottaa? Silmätarkastukset toki ovat parempia kuin mitään, mutta kantapään kautta on tullut opittua että niiden varaan ei täyttä uskoa voi laittaa.

Avuksemme on tullut geenitesti, jota nyt muutamat kasvattajat ovatkin jo alkaneet käyttää, varsinkin etsiessään täysin genotyypiltään normaaleja koiria (jotka eivät ole edes kantajia). Pitkäkarvaisistakin muutamia genotyypiltään normaaleja on jo löytynyt. Nahkaversiossa tilanne nyt onkin asian suhteen valoisampi.

Yksinkertaista ei ole tämäkään. Uusimman tiedon mukaan cea:n kaksi eri vaikeusastetta crd ja coloboma voivatkin olla osittain toisistaan erillisiä. Tätä kasvattajat ovatkin epäilleet kauan, sillä on nähtävissä, että jossain verilinjoissa colobomaa löytyy enemmän kuin toisissa. Onko "geneettisesti silmäterve" normaali siis myös coloboman suhteen? Tästä ei ole vielä tullut yhtenäistä mielipidettä edes silmäeläinlääkärien parissa.

Periaatteessa cea-vapaita (ainakin nyt sitten crd:n suhteen) pitäisi olla nykytietämyksen mukaan helppo kasvattaa. Tarvitsemme siihen vain genotyypiltään kantajia ja normaaleja. Emme kuitenkaan voi kasvattaa pelkkiä silmiä. Koska näyttäisi siltä, että normaaleja löytyy edelleen vain pienen pieni kourallinen, kantajiakin kohtuu vähän, rodun geenipohja hupenisi vaarallisesti, mikäli jättäisimme kaikki crd-koirat pois jalostuksesta.

Näin kuitenkin suositeltiin tehtäväksi rotuyhdistyksessämme vielä 1990-luvun alussa! Colliesanomia lukiessani huomasin, että jalostustoimikunta ei suostunut antamaan suosituksia nartuille, joilla silmissä oli crd. Vielä 90-luvun puolivälissä muistan miettineeni omalla kohdallani, VOINKO käyttää crd-narttua.

Asenteet muuttuvat. Nykyään crd-crd -yhdistelmät ovat arkipäivää. Harvassa ovat yhdistelmät, jossa molemmat vanhemmat ovat cea-vapaita.

Rodut ovat aina kasvattajien käsissä. Mitä kuuluu cea-tilanteelle tänään? Suuntaa näyttää seuraava taulukko:

Vaikka kyseisessä taulukossa on otettu huomioon kaikki silmäsairastuneet colliet, niin suunta on selkeä myös cea:n osalta. Toisaalta huomioitavaa on myös tutkittujen prosenttimäärän suuri nousu.

Mikä on tilanne 10 vuoden päästä? Onko kasvattajilla vielä halua edes yrittää aikaansaada cea-vapaita koiria?

Taikanappi

Joskus sitä toivoisi omistavansa taikanappulan. Sellaisen jota painamalla ongelmat katoavat ja aurinko alkaa paistaa...

Tähän mahdottomaan toiveeseen törmää koiramaailmassa jatkuvasti. Harrastuspuolella toivotaan pika-apua huonoon seuraamiseen, koiran ääntelyyn liikkeiden aikana, koiran haluttomuuteen tai yli-innokkuuteen - tai mihin milloinkin. Koiran (meidän mielestä) ikäviin tapoihin toivoisimme pika-apua. Ongelmakäytös pitäisi loppua napin painalluksella, tai viimeistään jos raahaudumme ihan ongelmakoirakouluttajan puheille asti!

Nopeita tuloksia pitäisi saada myös koekentillä. Jokainen kisa tai koe pitää onnistua, tai muuten koira leimataan sekundahurtaksi. Koira on sitä parempi, mitä nopeammin se tahkoo tuloksia. Voi niitä ressukkakoiria, joiden kanssa joudutaan käymään useampi kisa/koe ennen kuin tulokset alkavat näkyä.

Koiran toki pitää olla myös mahdollisimman nuori tuloksia tehdessään. Tokokokeessa alokasluokka pitää olla läpäisty viimeistään koiran ollessa 1-vuotias, mutta mielellään heti 10 kk:ta täytettyä. Mitä nopeammin ja tehokkaammin, sitä parempi koira.

Muotovaliopuolellakin sertit pitäisi saada kasaan nopeasti ja tehokkaasti. Tämä on johtanut siihen, että osa kasvattajista on alkanut suosia nopeasti kehittyviä koiria. Useasti saakin lukea juniori- tai nuorten luokan koiran arvostelusta, kuinka kehittymätön koira vielä onkaan. Ei taida olla yksi tai kaksi innokasta näyttelykokeilijaa, joka on menettänyt mielenkiintonsa näyttelytouhuun heti alkumetreillä, kun on käteensä saanut koirastaan tällaisen ikävänsävyisen arvostelun.

Nopeasti ja tehokkaasti - tässä on tämän maailman mantra. Jos joku ei siihen yllä tai halua yltää, niin tyytyköön sitten olemaan toisen luokan kansalainen. Koira joka ei näitä vaatimuksia toteuta, leimattakoot korkeintaan keskivertopiskiksi. Pahimmillaan sellaisella koiralla ei ole tilaa meidän maailmassa, ja heitämme sen joko kiertoon keskivertorukkasena tai hankimme sille paikan montusta.

Ja kuitenkin koira on eläin, joka toimii aina oikein. Ei ole koiran vika, jos ihminen ei osaa, halua tai vain viitsi. Jos emme saa koiraa ymmärtämään mitä siltä haluamme, syytämme siitä koiraa. Jos emme viitsi koiralle asiaa opettaa, syytämme siitäkin koiraa. Jos naapuri on onnistunut ilmaisemaan toiveensa omalle koiralle selkeämmin, syytämme jälleen omaa koiraamme - joka siis todennäköisesti tietysti *ittuilee.

Parhaimmillaan ymmärrämme, että syy ei ole koiran. Mutta... Niin, juuri mutta. Aina löydämme sen mutta-sanan. "Mutta kun sillä ei ole tarpeeksi saalisviettiä, mutta kun se on pehmeä, mutta kun sitä ei kiinnosta, mutta kun se nyt vain on tuollainen..."

Jotkut ymmärtävät kaivaa jopa sen peilin eteensä, tuijottavat syyllistä ja miettivät, mikä menee pieleen. Joskus jopa keksitään asiaan johtaneet syyt. Mutta silloinkin meille tulee kiire. Kun ei tuloksia tulekaan heti, toteamme jälleen koiran olevan "vain tuollainen"... Mihin katosi se ihminen, joka juuri katsoi peiliin, todeten syyn olevan itsessään (tai taidoissaan) ja lupasi tarttua härkää sarvista?

Ehkä koiralla saisi olla parempi hermorakenne, vahvempi taistelutahto ja innokkaampi asenne. Mutta entä se koirakon toinen osapuoli? Mikä on sen hermorakenne, sisukkuus, kestävyys ja maltti? Ei kai käy jälleen niin, että näemme rikan toisen silmässä mutta emme huomaa malkaa omassamme? Laitamme syyn sen eläimen niskoille. Eikö suuremmassa tulosvastuussa olekaan se parivaljakon viisaampi osapuoli?

Rintaa röyhistellen me luomakunnan kruunut kuljemme eteenpäin toitotellen kuinka viisaita olemme. Yksinkertaista koiraeläintä emme kuitenkaan jaksa nähdä yksinkertaisena koiraeläimenä, vaan lykkäämme sen täyteen omia odotuksiamme ja tunteitamme. Inhimillistämme otuksen ja sitten kiukuttelemme sille, kun se toimiikin kuten koiraeläin toimii. Emmekö voisi oikeasti olla viisaita ja ottaa selvää, miten koira toimii, sen sijaan että keskitymme kiukuttelemaan sille? Voi missä on se viisas ihminen??

Ehkä jollakin koirayksilöllä koulutuksellisesti vahvuus ei ole taistelutahto - mutta entä sitten? Mikä ongelma on viisaalle ihmiselle käyttää sen koirayksilön vahvaa motivaatiota ruokaan? Herkempi koira ei ole huonompi harrastuskaveri kuin kovapäinen, rauhallisempi yksilö ei tarkoita samaa kuin patalaiska tai räyhäävä samaa kuin aggressiivinen.

Suurin ongelma on ihminen. Ehkä emme ole osanneet luoda koiraamme tarpeeksi vahvaa suhdetta ja se on siksi epävarma tai ei halua työskennellä kanssamme? Ehkä epäloogisuutemme on opettanut koiralle varovaisen tai jopa passiivisuuteen kääntyvän tavan vastaanottaa vaatimuksiamme ja tilanteita. Ehkä koira on oppinut, että hyökkäys on paras puolustus? Parhaimmillaankin joudumme myöntämään, että emme ainakaan ole osanneet tukea ja auttaa koiraa pääsemään eteenpäin tai selviämään peloistaan.

Toki koiratkin ovat yksilöitä ja porukasta löytyy niitä "rassu"-yksilöitä. Ääripäät ovat aina ääripäitä. Paljon on kuitenkin asioita, joihin VIISAS ihminen voisi vaikuttaa. Paljon on asioita, joihin tämä sama viisas ihminen vaikuttaa - eikä valitettavasti useinkaan sinne positiiviseen suuntaan.

Koira on koira. Se on eläin, joka toimii vaistojensa ja oppimisensa asioiden mukaisesti. Lisäksi jokaisella yksilöllä on oma persoonallisuutensa, joka myös vaikuttaa sen käytökseen. Paljon voimme vaikuttaa oppimispuolella, mutta ellemme ymmärrä koiran vaistotoimintaa, emmekä anna tilaa koiran omalle persoonalle, teemme väärin eläintä kohtaan. Onko meillä edes oikeutta vaatia koiraa muuttamaan omaa persoonaansa? Ainakin tuntuu, että vaadimme jatkuvasti koiraa olemaan jotain muuta, kuin mitä se yksilönä on.

Koira voi olla mahtava ystävä ja harrastuskaveri. Se on rehellinen ja aidosti tunteva eläin. Se ei valehtele, esitä tai *ittuile. On uskomatonta kuinka uskollinen tämä eläin on sellaisillekin ihmisille, jotka kohtelevat sitä epäreilusti, vaativat siltä mahdottomia, eivätkä huolehdi siitä asianmukaisesti. Tällaista uskollisuutta harvoin tapaa ihmisten keskuudessa!

Takaisin toivomaani taikanappulaan. En taida olla ainoa, joka sitä toivoo. Tiedän, ettei sellaista taikanappulaa kuitenkaan ole. Pika-apua koulutusongelmiin, ongelma-käyttäytymiseen, tulosten metsästämiseen tai edes hihnassa vetämiseen ei ole tiedossa. Parhaimmillaan saattaa löytyä kikkakolmonen, jolla pienet vinottain seuraamiset tai hitaat maahanmenot saadaan parannettua (riippuen ongelman laadusta ja syistä). Mutta se taikanappula...

Pakko tyytyä siihen, että on nostettava takapuoli koneen äärestä ja tartuttava härkää sarvista. Pahinta asiassa on se, että useinkaan härkää ei kesytetä kovinkaan nopeasti. Pahimmillaan ongelmien kesyttämiseen menee kuukausia - ehkä vuosiakin. Olemmeko valmiita siihen? Onko toiveemme sen arvoisia? Olemmeko OIKEASTI valmiita ja tarpeeksi sinnikkäitä siihen?

Katson taas peiliin. Näen laiskan, kunnianhimottoman ja taikanapista haaveilevan ihmisen. Luojan kiitos MINUN ei ole pakko!

Sotatannerko vain?

Uusi vuosi ja uudet kujeet...

Kummallisempia sanoja en osannut valita edes näinkään ison asian, kuin vastasyntyneen blogin ensisanoiksi. Saa siis kelvata.

Tätä kirjoittaessani ulkona paukkuu kuin sotatantereella. Jälleen osaa arvostaa sitä, ettei omat koirat pelkää paukkuja. Sääliksi käy ne tuhannet lemmikkieläimet, jotka tälläkin hetkellä piilottelevat sänkyjen alla ja tärisevät pelosta.

Nykyihminen vaatii lemmikkieläimiltä paljon enemmän kuin nyt esim. muutama sata vuotta sitten. Enää ei riitä se takapihanseisoja, jonka ainoa tehtävä on ilmoittaa pihaan tulevasta vieraasta. Kaupunkilaistunut ympäristö vaatii myös tiettyjä asioita lemmikeiltämme; tärkeimpänä asiana koiran vaarattomuus ja haittattomuus ympäristölle tilanteessa kuin tilanteessa. Koira joutuu monenlaisiin tilanteisiin, joihin se ei maaseudun rauhassa eläessään koskaan joutunut.

Toisaalta hyvinvointivaltiossa mahdollisuutemme tarjota lemmikeillemme helppo elämä on parantunut. Samalla kun näennäisesti elämä maailmassa helpottuu kehityksen myötä, henkinen pahoinvointi lisääntyy, joka näkyy mm. eläinten kaltoinkohteluna. Näitä ikäviä tapauksia olemme viime kuukausinakin joutuneet lukemaan aivan liikaa.

Koirankasvattajana kaikkien vaatimusten keskellä seilaaminen ei aina ole helppoa. Ihmisten vaatimukset ja odotukset ovat suuria. Vaatimuksia ei tule ainoastaan ulkopuolelta. Kasvattaja asettaa suuria vaatimuksia myös itselleen - ja niin toki pitääkin.

Olemme tottuneet vaatimaan maksamistamme palveluista ja tavaroista moitteettomuutta. Jos sitten koira ei olekaan täysin "ehjä" tai se ei sovellu mieleiseksemme "harrastusvälineeksi", osoittaa syyttävä sormi myyjään. Tässä ajatusmaailmassa unohdetaan se tosiasia, että koira on elävä olento. Vaikka kasvattajat parhaansa tekisivät, on viimeinen sana lopputuloksesta muualla kuin meidän käsissämme.

Nykyään koiria jalostetaan meriiteillä. Paljon kritiikkiä on saanut näyttelykoirajalostus, joissa vain näyttelytuloksilla on merkitystä. Pelätään, että siinä sertijalostuksessa unohdetaan olellisemmat asiat, kuten terveys ja luonne. Varmasti aiheellinenkin pelko monen kasvattajan työn kohdalla.

Toinen nouseva suunta on tämä harrastuskoirajalostaminen. En aina ole ihan varma, onko tämäkään se oikea suunta... Usein ääripää kuin ääripää johtaa ojasta allikkoon.

"Harrastuskoirakasvattajat" etsivät näyttäviä, nopeita ja "vietikkäitä" koiria jalostukseen. Ei siinä mitään, jos sattuu olemaan rotu jossa se peruspaketti (mm. hermot, luoksepäästävyys ja kovuus) ovat kunnossa. Valitettavasti kuitenkin suurella osalla roduista ei ole. Collie on tyyppiesimerkkinä rodusta, jolla ongelmia on paljon juuri perustuksissa! Emme voi alkaa täyttää koiraa noilla näyttävillä ominaisuuksilla, ennen kuin hermot (ja muut perusjutut) ovat vakaalla pohjalla. Jos näin teemme, saamme koiria joiden elämä ei vastaa nyky-yhteiskunnan niille laatimia vaatimuksia. Heikkohermoinen koira törmää aivan liikaa sille vaikeisiin tilanteisiin, eikä useinkaan niistä selviä. Pahimmillaan tällaisen koiran kanssa on mahdoton elää. Siinä ei auta vauhdikkaat agility-suoritukset, näyttävä pk-tottis tai hieno tittelirivistö - ei vaikka ne tittelit olisivat arvostettuja "käyttötitteleitä".

Yksi asia joka myös unohdetaan jalostuspuolelta, että se on askel kerrallaan otettavaa työtä. _Ei kasvattajilla ole_ sitä "täydellistä koiraa", jolle sitten haetaan se "täydellinen" puoliso. On pakko käyttää sitä vajavaista koiraa, jolla on monenlaisia puutteita. Eikä ne puutteet ole vain ulkonäköpuolella, vaikka miellellään ne puutteet sitten juuri sinne valitsisi, jos valita pitää.

Terveyspuolella ei saisi tehdä kompromissejä - ainakaan oleellisissa asioissa. Kompromissin voi tehdä vähäpitoisissa asioissa, jotka eivät koiran elämää haittaa (esim. collieilla crd). Jossain tapauksessa voi olla hyväksyttävää käyttää jopa sitä C-lonkkaista tai coloboma-silmäistä koiraa. Silloin vaaditaan jo kuitenkin kunnon perusteluja, sillä onhan collieissa niin paljon niitä näiden asioiden osalta terveitäkin koiria käytettävinä. Sen sijaan kovin hyväksyttävästi ei katsota jos jalostukseen käytetään parantumattomasti sairasta, oireilevaa koiraa; oli kyseessä sitten allergia tai vaikkapa epilepsia tai kilpirauhasen vajaatoiminta.

Luonnepuoli on se kaikista hankalin. Mukaan astuu mielipide-erot siitä, mikä sitten ensinnäkin on hyväluonteinen koira. Toisen mielestä hyväluonteinen on kiltti, ihmisille ystävällinen yksilö, joka ei häiritsevästi pelkää mitään. Toisen mielestä koiralla pitää olla tiettyjä ominaisuuksia, voidakseen pitää sitä hyväluonteisena. Kasvattajista löytyy ihmisiä, joiden mielestä dominoiva koira on ei-ei, ja kasvattajia, jotka pitävät samaa yksilöä vahvana valintana ("sillä on ominaisuuksia eikä ole mikään lälly"). Yksi hakee nopeaa ja vilkasta, toinen rauhallista ja helppoa.

Suuren suuri ongelma harrastuskoiraominaisuuksista puhuttaessa on se, että ihmiset puhuvat yleensä täysin eri kieltä. Termit voivat olla samoja, mutta kuitenkin puhumme eri asioista!

Otetaan esimerkiksi saalisvietti. Toiselle se on esim. patukan/rätin saalistamista suullaan ja tassuillaan. Toinen näkee asian laajemmin. Onko koira, joka kyllä syttyy leikkimään hyvin, mutta ei lähde liikkuvan pupun perään saalisviettinen? Entä jos koira ulkona saalistaisi kaikkea liikkuvaa, mutta ei halua tarttua suullaan patukkaan/rättiin - onko tällainen saalisviettinen. Mitä eroa on saalisvietillä ja riistavietillä?

Entä mitä on taistelutahto? Entä terävyys? Puhekielessä terävyydellä tarkoitetaan usein nopeasti ja vahvasti reagoivaa koiraa, luonnetestissä taas koiran halua/kykyä puolustaa itseään.

Ei siis ihme, että luonnepuolen asioissa puhuttaessa olemme usein ulkona kuin lumiukot. Eihän meillä ole edes täsmällistä yhteistä termistöä! Puhumattakaan että kaipaamme hyväluonteiselta koiralta usein jopa täysin vastakkaisia asioita.

Pienin askelein on kuitenkin edettävä. On hyväksyttävä se tosiasia, että jokaisessa koirassa on puutteensa, mutta pyrittävä samalla kohti rotumääritelmän luomaa ihannecollieta. Eikä vain ihannecollieta, vaan paljon laajemmassa mittakaavassa. Meidän tulisi pystyä jalostamaan tähän yhteiskuntaan sopivia hyviä lemmikkikoiria, joista on ihmisystävälleen paljon iloa niin kotona kuin yhteisissä harrastuksissakin.

Yksi kasvattaja ei yksistään pysty yhtään rotua kehittämään. Tarvitsemme yhteistyötä. Tässäkin kohden kuitenkin törmätään suuriin ongelmiin. Jokaisella kasvattajalla on oma ajatus siitä oikeanlaisesta colliesta, eikä nämä ajatukset useinkaan tunnu kohtaavan. Yritäpä siinä sitten kysellä mahdollisesta jalostusuroksesta! Ulkonäkö- ja terveyspuolelta vielä voidaan saada jonkinlainen yhtenäinen mielipide siitä, mikä uros on ukkojaan. Siinä vaiheessa kun aletaan miettiä luonneominaisuuksia, ollaankin sitten todella heikolla jäällä edellämainituista asioista(kin) johtuen.

Yhteistyö on vaikeaa myös eri koiraverilinjojen omistajien välillä olevien ristiriitojen takia.
"Tuo kasvattaa ihan surkeita koiria!",
"Et kai sinänyt SEN linjaista käytä!",
"Olen kuullut että siinä linjassa on sitä, tätä ja tuota..." (missäpä linjassa ei sairastuneitakin yksilöitä olisi?)

Mutta eipä hätää... Käytetään sitten jälleen kerran sitä "omaa" koiraa/kasvattia - tai vähintään sitten kaverin koiraa tai "oikean linjaista" urosta (mitäpä me sukusiitosasteista). Joskus toki se uros onkin ihan passeli valinta, mutta kapeakatseinen ajattelutapa jättää monia potenttiaalisia valintoja pois.

Välillä huomaa olevansa lasten hiekkalaatikolla, joissa henkilökemiat ja oma napa on huomattavasti tärkeämpiä asioita kuin koirankasvatus.

Sitten vielä tämä "avoimuus-kortti"! Jokainen voi käydä lukemassa Collieyhdisten foorumista, millaisen vastaanoton sai ajatus julkisesta avoimuudesta. Sieltä löytyy muutamiakin ketjuja avoimuus-aiheesta.

Sääliksi käy nuoria, aloittelevia kasvattajia. Heillä kun ei vielä ole vuosien varrelta kertynyttä tietomäärää ja listauksia esim. sairastuneista koirista. Itselläni tällä hetkellä listattuna on 600 sairastunutta/pikkuvikaista pk collieta, jotka minä ja ystäväni olemme keränneet vuosien mittaan eri julkaisuista, netistä ja ihan "suusta suusta"-tavoin. Nuoret kasvattajat eivät tällaisiin aarrearkkuihin pääse käsiksi, koska vastustus asioiden julkaisemiseksi yhteisessä tietokannassa on niin suurta. Hyviä syitä löytyy aina, jos vain syitä haluaa etsiä.

Kaikki tämä johtaa siihen, että kasvattaminen on välillä kovin sotaista puuhaa. Jokainen tuhertaa sitä omaa pientä (tai isoa) kasvatustyötään pienissä ympyröissään, heittäen välillä hajupommeja sinne toisiin leireihin. Kauan kasvattaneet nostavat itsensä jalustalle aloittelevien kasvattajien edessä. Aloittelevat kasvattajat katsovat nenänvartta pitkin niitä vanhoja kasvattajia, jotka ovat tehneet sitä ja tätä väärin. Näyttelyharrastajat tuhahtelevat rumille "käyttöcollieille" ja harrastuspainotteiset julistavat helvetin tulta näyttelyharrastajille, jotka pilaavat rodun luonteen ja terveyden. Tuontikoirien omistajat tuovat kaikkea rupua ja ongelmaa tuhoamaan Suomessa olevaa kantaa, ja tuontikoirien omistajat osoittavat sormella niitä, jotka eivät huolehdi uuden veren tuomisesta tänne pohjolaan. Tavalliset koiranomistajat heristävät nyrkkiään kun kasvattajat jalostavat tahallaan sairaita ja kaikin puolin viallisia koiria heidän riesakseen, ja kasvattajat huutavat suureen ääneen kuinka ihmiset pilaavat heidän työnsä tulokset eivätkä muutenkaan ymmärrä kasvattamisesta mitään.

Aah... Kuten huomaatte, koiramaailma on leppoisa paikka. Enköhän siis löydä blogiin jatkossakin jotain pureskeltavaa ja ajatusvirtaa koiramaailman ihmeellisyyksien tiimoilta. Tervetuloa seuraamaan ja kommentoimaan.