tiistai 25. heinäkuuta 2017

Paikallisseurat - ME

Kirjoitin tämän tekstin noin vuosi sitten, mutta edelleen on ajankohtainen. Jaanpa sen nyt täälläkin suuremman yleisön pureskeltavaksi.

Yhdistystoiminnan juurilla

Viime päivinä olen joutunut miettimään kovastikin yhdistystoiminnan tarkoitusta, sen päämääriä ja myös tietynlaisia moraalisia suuntaviittoja. Ihmiset ymmärrettävästi ajattelevat näistä asioista monella tavalla ja monesta suunnasta. Oma ajatusmaailmani perustuu vahvasti tietynlaiseen ryhmähengen ylläpitämiseen ja ME-ajatteluun.

Ihan henkilökohtaisella tasolla ajatellen, olen taipuvainen miettimään, että eikö ole aivan sama, minkä seuran nimi mahdollisissa kilpailussa koirakon kohdalla vilahtaa. Minua ei haittaa, vaikka seurakaverini kuuluisi muiden seurojen riveihin – enemmän minua kiinnostaa oma edistyminen ja omien koirien kanssa touhuaminen.

Tähän olisi helppo päättää, mutta kun sydämellä on koko seura... Seura, johon tulin mukaan heti perustamiskokouksen jälkeen reilu 20 vuotta sitten. Vanhimpana edelleen mukana olevana jäsenenä ja pitkäaikaisimpana puurtajana koen siis vahvaa tarvetta miettiä asiaa hieman syvällisemmin.

Yhdistystoiminnan tarkoitus on yhdistää samanhenkiset ja samaa harrastusta harrastavat ihmiset yhteen vetämään yhdestä köydestä. Näin mahdollistamme harrastuksemme ja helpotamme jokaisen taloudellistakin taakkaa, kun taloudellisissa jutuissa voimme käyttää yhteistä rahakirstua. Koko yhdistys perustuu ME-henkeen. Yhdessä kerämme varoja, yhdessä jaamme työtehtäviä ja yhdessä ilakoimme onnistumisista ja tuemme toisiamme epäonnistumisissa.

Tähän asti tämä on yksinkertaista. Mutta... Sitten kilpailutoiminta kaikessa ihmisen kilpailuhenkisyydessään päätti liittää myös kilpailutoimintaan tätä ME-henkeä.

Kuten asioilla yleensäkin, niin tässäkin kolikossa on kaksi puolta. Toisaalta seura sai näkyvyyttä ja ME-henkisyys kilpailupaikalla tuli käsinkosketettavaksi. Jos itse ei pärjännyt, niin aina saattoi heittää raikuvat aploodit seurakaverille ja tuntea joukkuelajien fiilistä. MEIDÄN seuralainen onnistui! Hyvä ME! 

Toisaalta taas saimme pohdittavaksemme edustamisasiat. Mitä jos treenaa useammassa seurassa? Ketä edustaa silloin? Ketä kannattaa edustaa? Kenen riveihin minä kuulun?

Suuremmat seurat törmäsivät ongelmaan nopeammin. He ottivat selkeät kannat asiaan, ja vaativat kilpailijoita jotka hyödyntävät seuran toimintaa, myös edustamaan omaa seuraansa. Pienemmissä seuroissa taas ilakoitiin jokaisesta jäsenestä, oli edustus mikä tahansa. Toihan jäsen kuitenkin yhteiseen rahakirstuun sen pienen jäsenmaksun ja muutkin maksut. Usein talkootyöhönkin nämä kahden seuran kansalaiset osallistuivat kiitettävästi ja toivat näin ollen panostaan seuralle.

Pinnallisella tasolla kaikki oli siis hyvin. Kaikki voittaa tilanne?

Mikä tekee yhdistyksestä yhdistyksen? Onko se treenipaikka tai esteet? Historia?

Itselleni herää kysymyksiä, kun mietin sellaisen ihmisen intressiä, joka treenaa jossain seurassa, mutta sitten kuitenkin edustaa toista seuraa.

Ymmärrettäviä syitä on tällaiset käytännön syyt. Ihminen treenaa väliaikaisesti toisessa seurassa, ollessa paikkakunnalla kesätöissä, mutta pääosin vuodesta on toisella paikkakunnalla, jonka seurassa siis treenaa ja myös sitä edustaa. Tällä hetkellä agilityssä edustus on voimassa aina ko. kalenterivuoden, ja vain erityisistä syistä voi edustuksen kesken vuotta vaihtaa.

Valitettavasti usein syynä tuntuu kuitenkin olevan seuraa ”hajottavammat” syyt. Ei olla tyytyväisiä seuran koulutustarjontaan, kouluttajiin, yhteishenkeen, pyydettäviin työpanoksiin tai yksittäisiin ihmisiin seurassa.

Tyytymättömyys on joskus hyväksikin – se kun haastaa ihmisiä tekemään asialle jotain. Mielestäni seuran arvomaailma pohjimmiltaan perustuu siihen, että yhdessä teemme ja yhdessä pyrimme kehittymään ja myös kehittämään.

Jokaisella ihmisellä talkootöiden tekemisen mahdollisuus on yleensä rajallinen. On hienoa, jos tällainen ei-edustava ihminen auttaa talkoilussa, mutta sekin aiheuttaa moraalisesti pohdintaa. Todennäköisesti se työ, jonka tällainen ei-edustava seuran jäsen tekee seuralle, on pois siltä hänen edustusseuraltaan. Onko moraalisesti oikein ottaa siis toiselta seuralta kipeästi kaivattua kouluttaja- ja talkootyötä ja hyödyntää omassa seurassa, samanaikaisesti, kun siinä toisessakin seurassa todennäköisesti taistellaan jokaisen kouluttajan ja talkootyöläisen panoksesta?

Jokaisella toiminnalla voi myös olla äänetön viestintänsä. Herää kysymyksiä, miksei edusta seuraa, jossa kuitenkin käy treeneissä ja jonka palveluja hyödyntää. Jos kysymyksille ei ole heti nähtävää syytä (esim. ne kesätyöt), alamme helposti arvailla. Eikö meidän seuran koulutus ole tarpeeksi laadukasta? Onko seurassa eripuraa? MIKÄ on vialla?? Mitä tällaiset kysymykset aiheuttavat varsinkin aloittelevampien harrastajien mielissä?

Kouluttajasta riippuen voimme myös miettiä, mikä kouluttajaa palkitsee. Onko palkitsevaa auttaa koirakkoa, jos mahdollinen menestys lipuu toisen seuran onnistumislaatikkoon? Myös toisin päin. Jos tällainen toista seuraa edustava ihminen kouluttaa, niin panostaako hän samalla tavalla koulutettaviinsa? Hyvin todennäköistä että panostaa, mutta jo kysymyksen herääminen voi tuottaa harmitusta tai väärinkäsityksiä.

Yksi suuri ongelma seuroissa on yleensä ajatusmaailma, jossa oman seuran koulutusta ei osata arvostaa. Ihmismielelle on tyypillistä ajatella, että ruoho on aina vihreämpää naapurissa. Tämä on suuri ongelma kouluttajien motivoinnin kannalta. Kouluttajapula on suurta, jonka takia samat henkilöt joutuvat kantamaan suuria koulutuksellisia työtaakkoja. Mielestäni kenelläkään ei ole varaa ruokkia muualla-on-paremmin -ajatusmaailmaa. Esim. meidän seurassamme on useita koulutusohjaajia, jotka ovat harrastaneet ja kilpailleet omien koirien kanssa ja toimineet koulutusohjaajina kymmeniä vuosia. Totuus on, että kouluttamaan ei voi oppia kuin kouluttamalla. Aloittelevammatkin kouluttajat ovat tärkeässä asemassa ja saavat tarvittaessa hyvän taustatuen kokeneemmilta koulutusohjaajilta. Me kouluttajatkin olemme omia persoonia omien vahvuuksiemme kanssa. Se, ettei osaa kaikkea, ei tarkoita, että olisi huono kouluttaja.

Seuran rahavirroista suurin osa tulee koulutusohjaajiemme kautta. Mikäli jokaisen kouluttajan työpanos muutettaisiin suoraan rahaksi, olisi summa huomattava. Yksi kouluttaja, joka vetää yhden ryhmän viikossa vaikkapa neljä jaksoa vuodessa, tuottaa meillä seuralle laskennallisesti n. 500e (enemmänkin, jos ryhmä on suurempi). Osa koulutusohjaajista ”tuottaa jopa” triplaten ja enemmänkin tämän määrän. Taloudellisestikin katsoen jokainen koulutusohjaajamme siis on todellakin kunnioituksemme ansainneet. Heidän harteillaan makaa niin taloudellisesti kuin käytännönkin kannalta koko seuran toiminta.

Näin ollen hiljainenkin viesti siitä, että muiden koulutus on parempaa, on otettava vakavana uhkana koko seuran toiminnalle. Mikäli annamme ”muualla-on-paremmin” -asenteelle pikkusormen, niin se väkisin alkaa murentaa pohjaa. Muualla toki voi olla asioita paremmin, mutta sen tulisi olla kehittymisen kohta, eikä sen saisi antaa lamaannuttaa kehittämistä.

Voimmeko siis myöntyä siihen, että muualla on paremmin, ja me vain olemme tällainen pikkuinen harrasteleva seura, josta ei ole mihinkään ja jossa kaikki on vähintäänkin epämääräisesti? Mihin tällainen ajatusmaailma loppupeleissä veisi? Itse näen ajatuksen todella vaarallisena. Jos me itse emme arvosta omaa seuraamme, niin kuka sitä sitten arvostaisi? Asiaa, jota ei arvosteta, jää ennen pitkää myös huonolle hoidolle. Seuran jäsenet kaikkoavat niihin arvostetumpiin seuroihin ja jäljelle jää vain pieni ”ihan-sama” -joukko.

Tätä suuntaa vastaan minä itse olen valmis taistelemaan. Minulle on tärkeää, että jokainen meidän seuran jäsen arvostaa seuraamme, sen vapaaehtoistyöntekijöitä ja kouluttajia, ja niissä heikoissa kohdissa on valmis antamaan tukensa asian kehittämiseen. Sen arvostuksen yksi mittareista on mielestäni se, että julkisesti seisoo seuran riveissä myös edustuslisenssiasioissa. Jos ei koe seuran olevan oma seura, eikä usko sen kehittymismahdollisuuksiin, niin minun moraalikäsityksen mukaan oikein on silloin siirtyä jämäkästi ja kokonaan sen itselle mieluisemman seuran piiriin.

Pinnalta katsoen edustusasiat voivat olla kovin vähäpätöisiä. Joskus kuitenkin on syytä miettiä hieman syvällisemmin. Tätä itse olen nyt pakottanut itseni tekemään, vaikka kuten alussa mainitsin, pinnallisella tasolla edustusasiat eivät henkilökohtaisesti minua kovinkaan paljon hetkauta. Yhtenä seuran luottohenkilöistä koen olevani pakotettu katsomaan ja puolustamaan seuran kivijalkapohjaa, jonka itse näen koostuvan suurilta osin tervestä ylpeydestä omaa seuraa kohtaan, sen arvostamisesta ja haaveesta rakentaa siitä aina vain parempi. YHDESSÄ me olemme ME.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ilmestyvät näkyviin vasta valvonnan läpikäytyään. (Huomioi siis pieni viive.)