keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Kasvattajan puolustuspuhe

Vuosi sitten kirjoittamani teksti Julma kasvattaja kiertää nyt kovasti sosiaalisessa mediassa. Hyvä niin. Aihe on järkyttävä, mutta ansaitsee tulla ihmisten tietoisuuteen. Koiraharrastusmaailmassakin on asioita, joista emme saisi vaieta. On tärkeää luoda yhteisiä rajoja sille, mitä hyväksymme, ja mikä on jyrkästi tuomittavaa. 

Järkytys on saanut osan kansan riveistä myös menemään toiseen ääripäähän. Tästä on heille tullut yksi todiste lisää siitä, että kaikki kasvattajat ovat rahan ahneita kakkoja, joille ainoastaan pentujen teettäminen ja myyminen kalliiseen hintaan merkitsee jotain. Tällaisten rotukoirakasvattajien pentutehtailua ei sovi kannattaa, vaan kannattaa hankkia ihana sekarotuinen rakkauslapsi – nehän ovat niitä terveitäkin… 

Ihmisillä on taipumus mennä aina ääripäästä ääripäähän. Kultaisen keskitien kulkeminen on hankalaa. Maailma on mustavalkoinen, eikä värisävyille ole tilaa. Sitä paitsi tuomitseminen on jollakin tavalla erittäin mukavaa. Kun voi osoittaa syyttävästi toista, voi samalla kiillottaa omaa kuvaansa ja todeta, että itse ainakin on kovin täydellinen ihminen. Joskus olisi hyvä hiljentää oma kärkäs tuomionäänensä ja muistaa Jeesuksen sanoma: synnitön heittäkööt ensimmäisen kiven.

Näiden vuosien aikana olen tavannut useita koirankasvattajia. Yllätyksenä ei pitäisi tulla, että meitä on hurjan monenlaisia. Osan kanssa olen täysin erilinjoilla, osan kanssa ajatukseni menevät enemmän samoja polkuja. Omasta näkökulmastani katsoen osa on sellaisia, joiden kasvatustyötä en pystyisi moraalisista tai ”tuloksellisista” syistä suosittelemaan, osan kasvatustyö taas kestäisi näillä mittareilla tehdyn punnitsemisen koska tahansa. Väliin mahtuu vielä hurja joukko kasvattajia, joiden kanssa olen osasta asioista samoilla linjoilla, ja osasta asioista hurjastikin eri mieltä.

Olisi lukijoita innostavaa kirjoittaa niistä kansoja kuohuttavista asioista, jotka ovat monen mielestä VÄÄRIN. Ne ovat niitä juttuja, joilla me sensaationhakuiset ihmiset haluamme itseämme ravita. Voisimme kauhistella yhdessä ja paiskoa kiviä. Sen me osaamme jo niin hyvin…

Mutta vaikka se ei olekaan muodikasta, niin haluan tuoda esille tässä kirjoituksessa jotain aivan muuta. Tämä kirjoitus hautautuu äkkiä nettiviidakon bittisekamelskaan, eikä kukaan jaksa lukea tätä uudestaan – puhumattakaan, että se lähtisi kiertämään sosiaalisessa mediassa.

Niin uskomattomalta kuin se joidenkin mielestä saattaa kuulostaa, niin kasvattajan työ on joillekin elämäntehtävä, jonka polttoaine on rakkaus valitsemaansa rotuun. Kuten kaikessa muussakin maailmassa, niin tuon puhtaan rakkauden himmentää kaikki, jota me ihmiset keinotekoisesti pyrimme siihen lisäämään. Siinä vaiheessa, kun ihminen lisää soppaan liikaa kunnianhimoa tai bisneshenkisyyttä, ei sopasta välttämättä tulekaan herkullinen. Suola on hyvä mauste, mutta liiallisena se pilaa koko annoksen. Kun puhumme elävistä olennoista, ei myöskään ole hyvä liiallisena ajatella asiaa taiteilijan näkökulmasta. Maalarit käsitelkööt värejään, papereitaan ja purnukoitaan miten haluavat, mutta kasvattajat eivät voi eläintä kohdella pelkästään omien tavoitteittensa välikäsinä.

Kasvattajalla saa olla hieman kunnianhimoa. Tämä takaa sen, että kasvattaja haluaa pitää kasvatustyönsä ”laadun” kohdallaan. Kunnianhimon ei kuitenkaan tarvitse suuntautua koiranäyttelyiden tai harrastuslajien voittoihin. Mielestäni sen tulisi suuntautua siihen, että pennun ostaneet ihmiset olisivat tyytyväisiä rodunomaisiin, terveisiin ja luonteeltaan hyviin koiriinsa.

Lemmikkieläin ei ole tavara, vaikka sitä laissa tavaraan verrataankin. Näin ollen lemmikkieläinkasvatukseen ei sovellu bisnesajattelu. Siinä vaiheessa, kun kasvatuksen tavoite on tienata rahaa, ei enää voida puhua puhtaaseen rakkauteen pohjautuvasta kasvatuksesta.

On siis ihan oikein tuomita kasvatustyö, jonka tarkoitus on oman itsensä korottaminen tai rahan ansaitseminen. Synkkyyden lasit kannattaa kuitenkin poistaa siinä vaiheessa, kun luulee kaikkien eläinkasvattajien tavoitteiden olevan jompikumpi näistä.

Löytyy vielä kasvattajia, jotka rakastavat omia koiriaan ja rotuaan. Meille ne omat koirat ovat ensisijaisesti ystäviä ja harrastuskavereita. Ystäviä, joista huolehditaan viimeiseen hetkeen asti, joiden haudalla itketään ja joita muistellaan läpi koko elämän. Me emme arvosta koiriamme saavutusten perusteella, emmekä aseta koirillemme suuria saappaita, jotka koiraystäviemme on täytettävä, tullakseen hyväksytyiksi. Pyrimme tarjoamaan koirillemme mahdollisimman hyvän elämän, ja huomioimme niiden tarpeet – muistaen kuitenkin, että koira ei ole ihminen, joten lajityypillinen käyttäytyminen eroaa joiltain osin ihmisten lajityypillisestä käyttäytymisestä.

Olemme ihastuneet omaan rotuumme/rotuihimme, ja olemme kiitollisia ihmisille, jotka ovat menneisyydessä kasvatustyötä rotumme parissa tehneet, ja näin tuoneet rodun meidän lahjaksemme. Suojelemme omaa rotuamme välillä samoin, kuin leijona suojelee pentujaan – tästä johtuu osittain kärkkäätkin mielipiteenvaihdot ja kuumenevat tunteet. Olemme valmiit ryhtymään sotaan, jos rotuamme uhataan. Tuomitsemme ihmiset, jotka mielestämme vahingoittavat rotuamme.

Haluamme nähdä oman rotumme yksilöitä tulevaisuudessa. Toivomme, että nämä tulevaisuuden yksilöt ovat lähempänä rotumääritelmän antamaa ihannekuvaa kyseisestä rodusta. Ei kuitenkaan pelkästään ulkonäöllisesti, vaan muistaen koko kolminaisuuden: luonteen, terveyden ja ulkonäön. Emme halua rotumme jakautuvan heihin ja meihin, vaan jalo pyrkimyksemme kasvatustyössämme on saada samaan yksilöön he ja me – kauniit ja luonteikkaat.

Jokainen rodussamme sairastunut koira on meille askel taaksepäin – oli koiran omistaja sitten omalta tai naapurin hiekkalaatikolta. Vaikka haluamme leikkiä punaisella hiekkalapiolla, niin tajuamme, että sinisessäkin lapiossa on puolensa, ja ymmärrämme niitä, jotka jopa tykkäävät siitä sinisestä enemmän kuin omasta punaisestamme.

Mutta olemme myös ihmisiä – emme pyhimyksiä. Välillä huomaamme kateellisuuden nostavan päätään, kun naapurihiekkalaatikon hiekkalinnasta tuleekin mahtavampi. Joskus tuntuu epäoikeudenmukaiselta, kun omat yritykset epäonnistuvat, ja hiekkalinna hiekkalinnan jälkeen hajoaa, kun taas naapurilaatikon hiekkalinnat onnistuvat, vaikka he käyttävät mielestämme ihan vääränlaisia lapioita.

Kuljemme valitsemaamme suuntaan, huomataksemme välillä kulkeneemme väärään suuntaan. Se harmittaa, kuten ketä tahansa ihmistä harmittaisi. Varsinkin, kun ympäriltämme tällöin löytyy kymmenen jälkiviisasta, jotka ivaavat tyhmyyttämme. Viisaimmat meistä tajuavat eksyessämme kääntää nenänsä toiseen suuntaan. Joskus riittää, kun palaamme muutamia askeleita takaisinpäin, joskus pitää palata jopa lähtöpisteeseen. Meitä löytyy myös jääräpäisempiä, jotka eivät heti usko suunnan olevan väärä, vaan hakkaavat päätään seinään. Matkanteko on kuitenkin oppimistie.

Kasvatustyömme tavoite ei ole kasvattaa koiria, joilla nimemme nousisi muita ylemmäs. Koiramme eivät ole rahapuita, joista haluamme kerätä sadon mahdollisimman usein, tai unohtaen niiden hyvinvoinnin. Kasvatustyömme tavoite on pitää oma rotumme elinvoimaisena, terveenä, iloa tuottavana ja kauniina huomiselle, jotta me itse, ja myös muut, voisimme nauttia näistä oman rotumme koiraystävistä tulevaisuudessakin.

Me annamme tälle työllemme aikaamme, rahaamme, kyyneleitämme ja joskus koko elämämme. Joudumme ottamaan vastaan pilkkaa ja juoruilua. Matkamme varrella kohtaamme vastoinkäymisiä, jolloin itkemme kasvatinomistajien kanssa, ja rakkaiden kasvattiemme vuoksi. Voimme joutua huolehtimaan kasvattiemme kohtaloista, tai tappelemaan oikeuksiemme puolesta, kun muut yrittävät oikeuksiamme polkea lokaan.

Kasvatustyössämme meitä kuljettaa eteenpäin kuitenkin vain mielemme näkymä tulevaisuudesta, jossa hyvinvoivat rotumme edustajat jakavat iloa tulevaisuuden ihmisillekin. Arjessa voimavaramme on koiraystäviemme loistavat silmät, kun ne katsovat meitä tyytyväisin ja rakastavin silmin. Tiedämme onnistuneemme silloin, kun kuulemme hyviä uutisia kasvattiemme omistajilta. Parasta, mitä silmämme voivat nähdä, ei ole kasvattimme ykköskorokkeella kokeessa tai näyttelyssä, vaan hetki, jolloin huomaamme kasvatinomistajan katsovan koiraansa rakastavasti ja tyytyväisenä.

On oikein tuomita vääryys ja julmuus. Varokaamme kuitenkin, ettemme heitä lasta pesuveden mukana.