Kolikon toinen puoli

Yleisesti ollaan valmiita tuomitsemaan kasvattajat pienimmistäkin virheistä ja epäonnistumista. Onhan selvää, että kasvattajat rodut pilaavat - tavalla tai toisella.

Onkin helppoa vaatia toisilta ja tuomita. Jälkiviisaus on myös oikein hyvä kaveri. Usein tuntuukin, että kasvattajilla pitäisi olla kristallipallo.

Kolikolla on kuitenkin myös toinen puolensa:

Me kasvattajat tarvitsemme apua. Emme pysty kasvattamaan terveitä ja hyväluonteisia koiria, ellemme saa pohjalle tarpeeksi tietoa. Tiedoksi ei riitä se, mitä jalostuskoirat itse ovat. Ei siis riitä, että kasvattajat terveystutkivat ja luonnearvioivat jalostukseen suunnitellut koiransa. Tietoa tarvitaan huomattavasti laajemmassa mittakaavassa.

Moni kasvattaja ottaakin terveystarkastusasiat esille jo ennen pennun myymistä. Pyrkimyksenä on saada koko pentue terveystarkastettua aikuisena. Jos tämä haave onnistuisi, olisi meillä todella upea tietopankki näiden ominaisuuksien osalta, joka hyödyntäisi kasvattajien työtä jatkossa.

Me törmäämme valitettavan usein kuitenkin lupausten rikkomiseen. Pentua ostava lupaa, että tietysti koira tulee aikuisena terveystarkastettua (sen mukaan, mitä rodussa nyt yleensä tarkistellaan). Hän tuntuu ymmärtävän asian tärkeyden, ja on valmis laittamaan sopimukseen nimensä, jossa mustaa valkoisella tämä päätös lukee.

Kun lupauksen lunastamisen aika tulee, niin mitään ei kuitenkaan tapahdu. Keskustelupalstoilla voidaan itkeä, kuinka ilkeä kasvattaja muistuttelee asiasta, ja vaatii lupauksen toteenpanoa. "Koirahan on MINUN, ei MINUN tarvitse." "En halua, se maksaa ja se on turhaa."

Hurjan helppoa on joidenkin syödä sanansa. Jotenkin vielä järkyttävämmäksi homma menee, kun tämä tehdään täysin tietoisesti. Löytyy ihmisiä, jotka valehtelevat suoraan päin naamaa, vaikka tietävät jo sitä tehdessään, etteivät todellakaan tule toteuttamaan kasvattajan toivetta. Vaikka kasvattaja antaisi hinnanalennuksen, ja laittaisi hinnanalennuksen perusteeksi terveystarkastusvaatimuksen, niin siitä huolimatta ei tee tiukkaakaan laittaa nimeään alle. Eihän kasvattaja tällaisen asian takia kuitenkaan koskaan oikeuteen lähde - joten mitä väliä...

Tällainen suoraan päin naamaa valehtelu ei jää pelkästään tuleviin terveystarkastuksiin. Usein toinen alue, jossa valehdellaan, on harrastussuunnitelmat. Mikäli kasvattaja haluaa myydä kasvattinsa ainostaan harrastuskoteihin (rotuna esim. käyttökoira), niin pennun kyselijät kertovat suurista suunnitelmista - vaikka tietävät, ettei harrastusmaailma kiinnosta heitä yhtään. Samoin näyttelyorjentoituneelta kasvattajalta halutaan se "lupaavin pentu". Kasvattaja kertoo, että myy pennun ainostaan näyttelyistä kiinnostuneeseen kotiin - joten pennun kyselijä ilmoittaa oitis, että juuri näyttelykoiraa hän on etsimässä. Kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan vain "minä halua juuri tuon" toteutuu.

Ei ole ihme, että kasvattajista on tullut hurjan epäluuloisia. Mitä enemmän kasvattajat yrittävät seuloa jyviä akanoista, sitä taitavammiksi huijaajiksi tällaiset pennun tiedustelijat tulevat. He osaavat vastata kysymyksiin juuri niin, kuten kasvattaja toivoo.

Jokainen pennunostaja haluaa terveen ja reippaan koiran. On kummallista, että siitä huolimatta löytyy ihmisiä, jotka eivät ole itse valmiita tekemään yhtään mitään itselle tärkeän rodun edistämisen eteen. Usein käykin vielä niin, että ne, jotka eivät itse ole korteaan kekoon kantaneet, ovat juuri äänekkäimmin vaatimassa terveitä koiria ja tuomitsemassa kasvattajien työtä.

Kasvattaja on pentujensa paras asiantuntija. Jos hän suunnittelee pentueen, jotka ovat voimakasluonteisia ja vaativat osaavan kodin, niin ei ole ainoastaan väärin kasvattajaa kohtaan, jos pentuja yritetään tunkea pihan perälle seurakoiran virkaan. Siinä kärsii koira, joka ei saa tarpeitaan tyydytetyksi, ja viime kädessä myös koiran ostaja, jolla on vaikeuksia hallita energinen ja vaativa koira.

Mikäli kasvattajalle tärkeää on ulkonäölliset asiat, ja hän haluaa kasvattaa näyttelyvoittajia, niin on väärin, mikäli lupauksista huolimatta pentueen parhaat "katoavat". Eikö tämän kerro jo jokaisen oikeustajukin!

On helppo tuomita toiseen suuntaan. Mikäli ihminen etsii aktiivista pk-harrastuskoiraa, ja hänelle myydään seurakoiraksi ihan kiva, mutta toimintakyvyltään heikko ja miellyttämishaluton pentu laukausaroista vanhemmista, niin jokainen ymmärtää vääryyden tapahtuneen. Sen sijaan kun puhutaan kasvattajien oikeuksista, törmää vain hiljaisuuteen.

Valitettavasti joidenkin kasvattajien touhuista löytyy epärehellisyyttä. Niistä saa, ja pitää puhua. On hyvä nostaa epäkohtia esille. Ennen kuin lähdetään tuomitsemaan kasvattajien epärehellisyyttä, on hyvä tarkistaa myös oma pesä. Ettei vain käy niin, että löytyy kyllä rikka toisen silmästä, mutta hirsi omassa silmässä jää huomaamatta.

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Puutteellisuus on yksi jokaisen ihmisen ominaisuuksista. Siitä huolimatta ei ole väärin toivoa rehellisyyttä ja miettiä, mikä on oikein, ja mikä väärin.

Anteeksiantamaton virhe

Kun ihmisten kanssa keskustelee, niin tuntuu, että lähes kaikki ovat rehellisyyden ja avoimuuden kannalla. "Toki sairauksista ja vioista pitää puhua!" Monet kasvattajat myös vetoavat siihen, että he kertovat kyllä takuulla kaikki tietämänsä viat, sairaudet ym., kun vain soittaa ja kysyy. Tällä sitten lunastetaan avoimuuden kruunu.

Ehkä osa näistä kasvattajista todella näin toimiikin. Kysyttäessä saa vastauksia. Eri asia sitten on, osaako ihminen kysyä. On myös älytöntä olettaa, että jokainen kasvattaja soittelisi läpi esim. kaikki suunnitellut uroksen suvussa esiintyvien koirien kasvattajat. Eikä se edes riittäisi. Pitäisi soitella myös koirien tätien, enojen, serkkujen... omistajat läpi, mikäli noita sukulaisia olisi jalostukseen käytetty. Onhan kuitenkin tärkeää tietää, jos vaikka suunnitellun jalostusuroksen veljen jälkeläiset ovat sairastuneet johonkin perinnölliseen sairauteen.

Herää myös kysymys, muistavatko kasvattajat ulkoa joka ikisen kasvattinsa pienemmätkin ongelmat? Kun kasvatteja on kymmenien vuosien ajalta, yhteensä useita satojakin, niin helposti saattaa joku asia unohtua. Joko vahingossa, tai sitten ihan tahallisestikin. Tällaiseen pulmaan ratkaisuna toimii myös ylöskirjaaminen.

Edelleen peräänkuulutan kaikkia kasvattajia kirjaamaan kotisivuilleen ylös sairastuneet kasvattinsa. Suurempien kasvattajien kohdalla riittäisi sekin, jos kirjaisi ylös vaikka "tuoreimmat kasvatit" esim. viimeisen kymmenen vuoden ajalta.

Tässä kohtaa tulee sitten usein esille kasvattajien seuraava selitys. Ei voi kirjata, kun siihen ei ole lupia. Koirahan on myyty, kasvattajalla ei ole heidän mukaan oikeuksia koiran tietoja julkaista.

Enpä ole vielä kuullut kuin yhdestä ihmisestä, joka on kieltänyt oman koiransa tärkeiden sairaustietojen julkaisun. Tämänkin koiran kohdalla kasvattaja on kirjannut sivuilleen, "ei julkaisulupaa". Yksinkertaista, totta ja kertoo kuitenkin sellaiselle ihmiselle, jolle tieto on tärkeä, että jotain voi olla.

Yleisempiä ovat ongelmat toisin päin. Eipä ole yksi tai kaksi tapausta, jossa kasvattaja hyppii silmille, koiran omistajan kertoessa julkisesti oman koiransa terveys tai luonneongelmista. Monelle kasvattajalle oma kasvatti on jonkinlainen Pyhä lehmä, jonka puutteista ei todellakaan saa puhua ääneen. Ihminen, joka sellaiseen virheeseen syyllistyy, pyritään pudottamaan mahdollisimman nopeasti ruotuun.

Toki kasvattaja voi ja saa olla eri mieltä hieman kyseenalaisista diagnooseista tai varsinkin luonneongelmista. Siitä huolimatta meidän kasvattajien tulee ymmärtää se pelko ja ahdistus, johon koiran omistaja törmää, kun oma koira sairastuu tai käyttäytyy pelokkaasti / aggressiivisesti. Siinä kohden ei ole syyttelyiden tai syntipukkien etsimisen paikka. Moni kasvattaja lupaa olla kasvatin omistajan tukena koko koiran elämän ajan. Noissa tilanteissa lupaus punnitaan. Kasvatin sairastuttua tai käyttäytyessä "väärin", omistaja tarvitsee tukea ja neuvoja, ei syyttelyä.

Itse arvostan kovasti koirien omistajia, jotka uskaltavat rehellisesti kertoa koiriensa puutteista. Se ei tee koirasta vähemmän rakasta - usein itse asiassa päinvastoin. Usein kun koiran kanssa käydään läpi vaikeita asioita, tulee tällaisesta koirasta erityisen rakas.

On kuitenkin helppo ymmärtää koiranomistajia, jotka eivät uskalla kasvattajan päälletulon pelosta julkisesti omien koirien sairauksista puhua. Monelle ihmiselle kasvattaja on sen verran suuri auktoriteetti, että häntä on vaikea uhmata. Ehkä pelätään myös sitä, mitä vihastunut kasvattaja saisi aikaan. Ehkä hän levittää toisille kasvattajille valheellisia tietoja ja seuraavan koiran hankkiminen olisi hankalampaa?

Veikkaan kuitenkin, että suurin osa koiranomistajista ei tällaisia asioita edes pohdi. He eivät vain tule edes ajatelleeksi, että tieto "kotikoiran" sairastumisesta olisi jotenkin oleellinen. "Ei tämä ole jalostuskoira." Unohdetaan, että jokaisen koiran sairastuminen perinnölliseksi luokiteltavaan sairauteen, on kullanarvoinen tiedon murunen, kun taistellaan sairauksia vastaan. Sillä "kotikoiralla" on vanhempansa, sisaruksensa, sisarusten jälkeläisensä, tätinsä, setänsä... Kasvattajan on tärkeä tietää, mutta tärkeää on myös levittää tietoa ihan yleisesti kyseisen rodun piiriin.

Moni koiranomistaja arvostaa avoimuutta ja toivoo koiramaailmaan lisää rehellisyyttä. Tähän asti odottavat katseet on suunnattu meihin kasvattajiin. Näyttää siltä, että koiramaailma saa odottaa loputtomasti, mikäli odotetaan meidän kasvattajien tekevän asialle jotain - muutakin kuin kauniissa sanoissa. Pienen kourallisen pyrkimykset eivät riitä. Ehkä on aika suuremman koirakansan ottaa homma käsiinsä? Jokainen voi omalta osaltaan lisätä avoimuuden virtaa, pyytämällä esim. kasvattajaa laittamaan julkisesti kotisivuilleen oman koiran sairastuminen perinnölliseksi luokiteltuun sairauteen, lisäämällä Koiranettiin, mikäli oma koira on kuollut pois, kirjoittamalla esim. rotuyhdistyksen foorumille koiran sairastumisesta... Colliefoorumiltakin löytyy sairauslistoja, joihin voi tietoja käydä lisäämässä.

Varoitan kuitenkin, että tällainen toimintatapa on joidenkin kasvattajien mielestä anteeksiantamaton virhe. Kun menet astumaan tällaisen kasvattajan jaloille, niin saat sen kyllä huomata. Niinpä sinun on tehtävä valinta. Vaa'an toisessa päässä on kasvattajan viha - toisessa rehellisyyden ja avoimuuden kannattaminen, sekä oma halu auttaa rotua kehittymään terveempään suuntaan.

Totuuden tallaajat

Rotukoirien kasvattaminen ei ole helppoa. Pitää pyrkiä aina vain eteenpäin – aina vain parempiin koiriin. Jokaisen koiran tulee olla luonteeltaan ja ulkoasultaan rotumääritelmän ruumiillistuma, ja sen pitää elää täysin terveenä vähintään kymmenen vuotta, mielellään viisitoista. Jos näin ei käy, niin kasvattaja on epäonnistunut. Pahimmillaan ajatellaan, että kasvattaja on kiusallaan kasvattanut luonnevikaisen, hammaspuutoksisen koiran, joka mokoma vielä sairastuu nivelvaivoihinkin. Kasvattajan intresseihin ei toki voi kuulua muuta, kuin rikastua noilla kalliilla karvapalloilla.

Nykypäivänä kaikessa kilpaillaan. Koiraharrastuspuolella kilpailuja järjestetään niin näyttelyiden muodossa, kuin myös palveluskoiralajien, tokon, agilityn, vesipelastuksen, metsästyskokeiden, vinttikoirajuoksujen jne... Kilpailumaailma ulottuu myös kasvattajien maailmaan monella tavalla. Toki on olemassa kasvattajien välisiä kilpailuja (mm. rotujärjestöjen Vuoden kasvattaja-kilpailut), mutta suurin kilpailu taitaa kuitenkin tapahtua kasvattajien mielessä.

Kasvattajat tuntuvat rakentavan ympärilleen pienen "me-porukan", joka muodostuu muutamasta samanhenkisestä ja yleensä samaa linjaa kasvattavista kasvattajista. Tämä Me-porukka sitten jakaa keskenään tietoa, ja valitettavan usein pyrkii huolehtimaan siitä, etteivät muut Me-porukat saa tietää oman Me-porukan koirien puutteista ja sairauksista. Jos kuulee "kilpailevan" porukan koirista jotain sisäpiiritietoa, niin sellainen asia on loistava esimerkki ja todiste siitä, että omassa Me-porukassa on niin paljon paremmat ja terveemmät koirat.

Niin kauan kun pysytään omissa kuppikunnissa, voi olla riittäävääkin tällainen pienemmän porukan yhteistyö ja avunantosopimus. Kuitenkin enemmissä määrin ollaan tajuttu, että pitkällä tähtäimellä on etsittävä, ainakin välillä, uutta verta omien sukulinjojen ulkopuolelta. Kun sitten astutaan oman porukan ulkopuolelle, avautuu edessä salaisuuksien maa.

Tämän tyyppinen kasvatuskulttuuri vaikeuttaa hurjasti myös pentua etsiviä. Tietoa on vaikea löytää, ja vertailuja pystytään tekemään vain muutamilta osin. Näitä ovat esim. KoiraNetistä löytyvät Pevisa-tiedot. Osa kasvattajista pyrkii edesauttamaan avoimempaa kulttuuria julkaisemalla kotisivuillaan esim. kasvattiensa sairastumisia. Helposti kuitenkin kokemattomampaa pennun etsijää voi huimata, kun löytyy faktaa, että koirien taustoissa onkin vähän sitä sun tätä. Tällaisen ihmisen on helpompi valita pentunsa kasvattajalta, jonka sivuilta ei tietoa löydy, ja joka soittaessa vain toteaa, että terveitä ja hienoja koiria suku on täynnä. Valheet on joskus mukavampi niellä, kun karvas totuus. Totuus kuitenkin on, että JOKAISEN koiran suvusta löytyy jotain. Siitä todistuksena minullakin on vuosien varrelta kerätty excel-taulukko, jossa tälläkin hetkellä on yli 700 sairastunutta koiraa - ja kyllä, ihan kaikista colliesuvuista.

Tämä kaikki minulla on toki ollut tiedossa jo pitkään. Vaikka tällainen salailumaailma on minua aina ärsyttänyt kovasti, niin sen kanssa on joutunut vain elämään. Itse voi vain pyrkiä omissa ratkaisuissaan toimimaan mahdollisimman rehellisesti ja avoimesti. Onneksi löytyy useampia rehellisiä ja avoimia kasvattajia, jotka kannattavat tällaista ajatusmaailmaa myös teoilla, eikä ainoastaan sanoilla.

Viime päivinä minua on kuitenkin järkyttänyt muutamat colliepiireistä kantautuneet tiedot. Salailu on jo tarpeeksi kamalaa, mutta epärehellisyys ja huijaaminen on jo jotain käsittämätöntä.

On aina ollut tiedossa, että osa kasvattajista ei toimi päivänvaloa kestävällä tavalla. Lonkka- ja kyynärkuvia jää pöydille, silmälausuntoja ei oteta virallisesti ja koiria käsitellään näyttelyyn (värjätään turkkia, kirsua ym., jopa joskus tehdään kirurgisia korjauksia). Kuitenkin olen pitänyt tällaisia kasvattajia vain pienenä porukkana - poikkeuksina, jotka vahvistavat säännön siitä, että yleensä kasvattajat toimivat rehellisesti.

Itselleni tärkeä asia on aina ollut koiran luonne. Luonteen arvioimiseen tarvitsemme monta eri työkalua. Jotta saisimme collieyksilön luonteesta mahdollisimman laajasti tietoa, meidän tulee seurata koiraa arjessa, harrastuksissa, kokeissa ja vielä testailemalla (mh ja lte). Jos koiran kanssa ei harrasteta mitään, on mahdoton arvioida koiran harrastusominaisuuksia. Ellei koiran kanssa käydä kokeessa, on mahdoton arvioida koiran kestokykyä koetilanteissa... Mitä enemmän meillä on koirayksilöstä tietoa, sitä vakaammalla pohjalla olemme jalostusvalintoja tehtäessämme.

Viime aikoina olen kuullut useammalta ihmiseltä, että on ihan yleistä, että koiraa harjoitetaan luonnetestiin. Kuuleman mukaan eräs kasvattaja on jopa pitänyt kasvateilleen leiripäivän, jossa treenattiin luonnetestiä. Useammilla ihmisillä on varastoissaan itse rakennettuja kelkkoja, haalareita ja tynnyreitä, joiden kanssa sitten koiraa treenataan...

Olen kyllä kuullut, että löytyy ihmisiä, jotka näin tekevät. Heidän tarkoituksenaan on vain saada koiralle mahdollisimman suuret pisteet (tai jossain tapauksessa koira testistä edes läpi), jotta paperilla koira näyttäisi mahdollisimman hyvältä. Samat ihmiset usein väittävät, ettei luonnetesti kerro mitään. Jos koiran opettaa käyttäytymään testissä tietyllä tavalla (tai asiasta rakennetaan koiralle tuttu juttu), niin toki silloin totuus koiran luonnollisesta käyttäytymisestä hämärtyy.

En ole itse koskaan kasvattanut koiria luonnetestien pisteiden perusteella, vaikka luonnetestejä olenkin yhtenä apukeinona kasvatustyössäni pyrkinyt käyttämään. En ole myöskään luottanut kilpailu/koetuloksiin minään varmoina mittareina luonnetta arvioitaessa. Tietoa pitää kerätä luonneasioissa monesta paikasta. Eikä edes riitä pelkkä yksilötason tieto, vaan tarvitaan tueksi myös tietoa suvusta.

Siitä huolimatta olen järkyttynyt ihmisten tiedon sabotoimisesta - niin luonteen kuin terveydenkin osalta. Jokainen pöydälle jätetty lonkka/kyynärkuva tai vaiettu perinnöllinen sairaus on pala pois koiran suvun tiedoista - ei ainoastaan tämän yhden yksilön. Jokainen harjoiteltu luonnetesti tai ostettu koetulos (jota muissa roduissa tapahtuu) vääristää totuutta, ja näin vaikeuttaa toisten kasvattajien työtä - ja tätä kautta koko rodun kehittämistä.

Valitettavasti näyttää siltä, että totuuden tallaamiseen eivät ole syyllistyneet vain muutamat "pienet, ei tunnetut" kasvattajat, vaan muutama itse korkealle arvostama ihminenkin. Tämä ei ainoastaan järkytä minua, vaan saa minut erittäin surulliseksi ja pettyneeksi. "Sinäkin Brutukseni..."

Tähänkö kilpailu on meidät kasvattajat vienyt? Näinkö paljon ollaan valmiita tekemään, jotta omien koirien puutteet eivät vain tulisi päivänvaloon?

Kasvattajan puolustuspuhe

Vuosi sitten kirjoittamani teksti Julma kasvattaja kiertää nyt kovasti sosiaalisessa mediassa. Hyvä niin. Aihe on järkyttävä, mutta ansaitsee tulla ihmisten tietoisuuteen. Koiraharrastusmaailmassakin on asioita, joista emme saisi vaieta. On tärkeää luoda yhteisiä rajoja sille, mitä hyväksymme, ja mikä on jyrkästi tuomittavaa. 

Järkytys on saanut osan kansan riveistä myös menemään toiseen ääripäähän. Tästä on heille tullut yksi todiste lisää siitä, että kaikki kasvattajat ovat rahan ahneita kakkoja, joille ainoastaan pentujen teettäminen ja myyminen kalliiseen hintaan merkitsee jotain. Tällaisten rotukoirakasvattajien pentutehtailua ei sovi kannattaa, vaan kannattaa hankkia ihana sekarotuinen rakkauslapsi – nehän ovat niitä terveitäkin… 

Ihmisillä on taipumus mennä aina ääripäästä ääripäähän. Kultaisen keskitien kulkeminen on hankalaa. Maailma on mustavalkoinen, eikä värisävyille ole tilaa. Sitä paitsi tuomitseminen on jollakin tavalla erittäin mukavaa. Kun voi osoittaa syyttävästi toista, voi samalla kiillottaa omaa kuvaansa ja todeta, että itse ainakin on kovin täydellinen ihminen. Joskus olisi hyvä hiljentää oma kärkäs tuomionäänensä ja muistaa Jeesuksen sanoma: synnitön heittäkööt ensimmäisen kiven.

Näiden vuosien aikana olen tavannut useita koirankasvattajia. Yllätyksenä ei pitäisi tulla, että meitä on hurjan monenlaisia. Osan kanssa olen täysin erilinjoilla, osan kanssa ajatukseni menevät enemmän samoja polkuja. Omasta näkökulmastani katsoen osa on sellaisia, joiden kasvatustyötä en pystyisi moraalisista tai ”tuloksellisista” syistä suosittelemaan, osan kasvatustyö taas kestäisi näillä mittareilla tehdyn punnitsemisen koska tahansa. Väliin mahtuu vielä hurja joukko kasvattajia, joiden kanssa olen osasta asioista samoilla linjoilla, ja osasta asioista hurjastikin eri mieltä.

Olisi lukijoita innostavaa kirjoittaa niistä kansoja kuohuttavista asioista, jotka ovat monen mielestä VÄÄRIN. Ne ovat niitä juttuja, joilla me sensaationhakuiset ihmiset haluamme itseämme ravita. Voisimme kauhistella yhdessä ja paiskoa kiviä. Sen me osaamme jo niin hyvin…

Mutta vaikka se ei olekaan muodikasta, niin haluan tuoda esille tässä kirjoituksessa jotain aivan muuta. Tämä kirjoitus hautautuu äkkiä nettiviidakon bittisekamelskaan, eikä kukaan jaksa lukea tätä uudestaan – puhumattakaan, että se lähtisi kiertämään sosiaalisessa mediassa.

Niin uskomattomalta kuin se joidenkin mielestä saattaa kuulostaa, niin kasvattajan työ on joillekin elämäntehtävä, jonka polttoaine on rakkaus valitsemaansa rotuun. Kuten kaikessa muussakin maailmassa, niin tuon puhtaan rakkauden himmentää kaikki, jota me ihmiset keinotekoisesti pyrimme siihen lisäämään. Siinä vaiheessa, kun ihminen lisää soppaan liikaa kunnianhimoa tai bisneshenkisyyttä, ei sopasta välttämättä tulekaan herkullinen. Suola on hyvä mauste, mutta liiallisena se pilaa koko annoksen. Kun puhumme elävistä olennoista, ei myöskään ole hyvä liiallisena ajatella asiaa taiteilijan näkökulmasta. Maalarit käsitelkööt värejään, papereitaan ja purnukoitaan miten haluavat, mutta kasvattajat eivät voi eläintä kohdella pelkästään omien tavoitteittensa välikäsinä.

Kasvattajalla saa olla hieman kunnianhimoa. Tämä takaa sen, että kasvattaja haluaa pitää kasvatustyönsä ”laadun” kohdallaan. Kunnianhimon ei kuitenkaan tarvitse suuntautua koiranäyttelyiden tai harrastuslajien voittoihin. Mielestäni sen tulisi suuntautua siihen, että pennun ostaneet ihmiset olisivat tyytyväisiä rodunomaisiin, terveisiin ja luonteeltaan hyviin koiriinsa.

Lemmikkieläin ei ole tavara, vaikka sitä laissa tavaraan verrataankin. Näin ollen lemmikkieläinkasvatukseen ei sovellu bisnesajattelu. Siinä vaiheessa, kun kasvatuksen tavoite on tienata rahaa, ei enää voida puhua puhtaaseen rakkauteen pohjautuvasta kasvatuksesta.

On siis ihan oikein tuomita kasvatustyö, jonka tarkoitus on oman itsensä korottaminen tai rahan ansaitseminen. Synkkyyden lasit kannattaa kuitenkin poistaa siinä vaiheessa, kun luulee kaikkien eläinkasvattajien tavoitteiden olevan jompikumpi näistä.

Löytyy vielä kasvattajia, jotka rakastavat omia koiriaan ja rotuaan. Meille ne omat koirat ovat ensisijaisesti ystäviä ja harrastuskavereita. Ystäviä, joista huolehditaan viimeiseen hetkeen asti, joiden haudalla itketään ja joita muistellaan läpi koko elämän. Me emme arvosta koiriamme saavutusten perusteella, emmekä aseta koirillemme suuria saappaita, jotka koiraystäviemme on täytettävä, tullakseen hyväksytyiksi. Pyrimme tarjoamaan koirillemme mahdollisimman hyvän elämän, ja huomioimme niiden tarpeet – muistaen kuitenkin, että koira ei ole ihminen, joten lajityypillinen käyttäytyminen eroaa joiltain osin ihmisten lajityypillisestä käyttäytymisestä.

Olemme ihastuneet omaan rotuumme/rotuihimme, ja olemme kiitollisia ihmisille, jotka ovat menneisyydessä kasvatustyötä rotumme parissa tehneet, ja näin tuoneet rodun meidän lahjaksemme. Suojelemme omaa rotuamme välillä samoin, kuin leijona suojelee pentujaan – tästä johtuu osittain kärkkäätkin mielipiteenvaihdot ja kuumenevat tunteet. Olemme valmiit ryhtymään sotaan, jos rotuamme uhataan. Tuomitsemme ihmiset, jotka mielestämme vahingoittavat rotuamme.

Haluamme nähdä oman rotumme yksilöitä tulevaisuudessa. Toivomme, että nämä tulevaisuuden yksilöt ovat lähempänä rotumääritelmän antamaa ihannekuvaa kyseisestä rodusta. Ei kuitenkaan pelkästään ulkonäöllisesti, vaan muistaen koko kolminaisuuden: luonteen, terveyden ja ulkonäön. Emme halua rotumme jakautuvan heihin ja meihin, vaan jalo pyrkimyksemme kasvatustyössämme on saada samaan yksilöön he ja me – kauniit ja luonteikkaat.

Jokainen rodussamme sairastunut koira on meille askel taaksepäin – oli koiran omistaja sitten omalta tai naapurin hiekkalaatikolta. Vaikka haluamme leikkiä punaisella hiekkalapiolla, niin tajuamme, että sinisessäkin lapiossa on puolensa, ja ymmärrämme niitä, jotka jopa tykkäävät siitä sinisestä enemmän kuin omasta punaisestamme.

Mutta olemme myös ihmisiä – emme pyhimyksiä. Välillä huomaamme kateellisuuden nostavan päätään, kun naapurihiekkalaatikon hiekkalinnasta tuleekin mahtavampi. Joskus tuntuu epäoikeudenmukaiselta, kun omat yritykset epäonnistuvat, ja hiekkalinna hiekkalinnan jälkeen hajoaa, kun taas naapurilaatikon hiekkalinnat onnistuvat, vaikka he käyttävät mielestämme ihan vääränlaisia lapioita.

Kuljemme valitsemaamme suuntaan, huomataksemme välillä kulkeneemme väärään suuntaan. Se harmittaa, kuten ketä tahansa ihmistä harmittaisi. Varsinkin, kun ympäriltämme tällöin löytyy kymmenen jälkiviisasta, jotka ivaavat tyhmyyttämme. Viisaimmat meistä tajuavat eksyessämme kääntää nenänsä toiseen suuntaan. Joskus riittää, kun palaamme muutamia askeleita takaisinpäin, joskus pitää palata jopa lähtöpisteeseen. Meitä löytyy myös jääräpäisempiä, jotka eivät heti usko suunnan olevan väärä, vaan hakkaavat päätään seinään. Matkanteko on kuitenkin oppimistie.

Kasvatustyömme tavoite ei ole kasvattaa koiria, joilla nimemme nousisi muita ylemmäs. Koiramme eivät ole rahapuita, joista haluamme kerätä sadon mahdollisimman usein, tai unohtaen niiden hyvinvoinnin. Kasvatustyömme tavoite on pitää oma rotumme elinvoimaisena, terveenä, iloa tuottavana ja kauniina huomiselle, jotta me itse, ja myös muut, voisimme nauttia näistä oman rotumme koiraystävistä tulevaisuudessakin.

Me annamme tälle työllemme aikaamme, rahaamme, kyyneleitämme ja joskus koko elämämme. Joudumme ottamaan vastaan pilkkaa ja juoruilua. Matkamme varrella kohtaamme vastoinkäymisiä, jolloin itkemme kasvatinomistajien kanssa, ja rakkaiden kasvattiemme vuoksi. Voimme joutua huolehtimaan kasvattiemme kohtaloista, tai tappelemaan oikeuksiemme puolesta, kun muut yrittävät oikeuksiamme polkea lokaan.

Kasvatustyössämme meitä kuljettaa eteenpäin kuitenkin vain mielemme näkymä tulevaisuudesta, jossa hyvinvoivat rotumme edustajat jakavat iloa tulevaisuuden ihmisillekin. Arjessa voimavaramme on koiraystäviemme loistavat silmät, kun ne katsovat meitä tyytyväisin ja rakastavin silmin. Tiedämme onnistuneemme silloin, kun kuulemme hyviä uutisia kasvattiemme omistajilta. Parasta, mitä silmämme voivat nähdä, ei ole kasvattimme ykköskorokkeella kokeessa tai näyttelyssä, vaan hetki, jolloin huomaamme kasvatinomistajan katsovan koiraansa rakastavasti ja tyytyväisenä.

On oikein tuomita vääryys ja julmuus. Varokaamme kuitenkin, ettemme heitä lasta pesuveden mukana.