Rotukoirien kasvattaminen ei ole helppoa. Pitää pyrkiä aina
vain eteenpäin – aina vain parempiin koiriin. Jokaisen koiran tulee olla
luonteeltaan ja ulkoasultaan rotumääritelmän ruumiillistuma, ja sen pitää elää
täysin terveenä vähintään kymmenen vuotta, mielellään viisitoista. Jos näin ei
käy, niin kasvattaja on epäonnistunut. Pahimmillaan ajatellaan, että kasvattaja
on kiusallaan kasvattanut luonnevikaisen, hammaspuutoksisen koiran, joka mokoma
vielä sairastuu nivelvaivoihinkin. Kasvattajan intresseihin ei toki voi kuulua
muuta, kuin rikastua noilla kalliilla karvapalloilla.
Nykypäivänä kaikessa kilpaillaan. Koiraharrastuspuolella kilpailuja järjestetään niin näyttelyiden muodossa, kuin myös palveluskoiralajien, tokon, agilityn, vesipelastuksen, metsästyskokeiden, vinttikoirajuoksujen jne... Kilpailumaailma ulottuu myös kasvattajien maailmaan monella tavalla. Toki on olemassa kasvattajien välisiä kilpailuja (mm. rotujärjestöjen Vuoden kasvattaja-kilpailut), mutta suurin kilpailu taitaa kuitenkin tapahtua kasvattajien mielessä.
Kasvattajat tuntuvat rakentavan ympärilleen pienen "me-porukan", joka muodostuu muutamasta samanhenkisestä ja yleensä samaa linjaa kasvattavista kasvattajista. Tämä Me-porukka sitten jakaa keskenään tietoa, ja valitettavan usein pyrkii huolehtimaan siitä, etteivät muut Me-porukat saa tietää oman Me-porukan koirien puutteista ja sairauksista. Jos kuulee "kilpailevan" porukan koirista jotain sisäpiiritietoa, niin sellainen asia on loistava esimerkki ja todiste siitä, että omassa Me-porukassa on niin paljon paremmat ja terveemmät koirat.
Niin kauan kun pysytään omissa kuppikunnissa, voi olla riittäävääkin tällainen pienemmän porukan yhteistyö ja avunantosopimus. Kuitenkin enemmissä määrin ollaan tajuttu, että pitkällä tähtäimellä on etsittävä, ainakin välillä, uutta verta omien sukulinjojen ulkopuolelta. Kun sitten astutaan oman porukan ulkopuolelle, avautuu edessä salaisuuksien maa.
Tämän tyyppinen kasvatuskulttuuri vaikeuttaa hurjasti myös pentua etsiviä. Tietoa on vaikea löytää, ja vertailuja pystytään tekemään vain muutamilta osin. Näitä ovat esim. KoiraNetistä löytyvät Pevisa-tiedot. Osa kasvattajista pyrkii edesauttamaan avoimempaa kulttuuria julkaisemalla kotisivuillaan esim. kasvattiensa sairastumisia. Helposti kuitenkin kokemattomampaa pennun etsijää voi huimata, kun löytyy faktaa, että koirien taustoissa onkin vähän sitä sun tätä. Tällaisen ihmisen on helpompi valita pentunsa kasvattajalta, jonka sivuilta ei tietoa löydy, ja joka soittaessa vain toteaa, että terveitä ja hienoja koiria suku on täynnä. Valheet on joskus mukavampi niellä, kun karvas totuus. Totuus kuitenkin on, että JOKAISEN koiran suvusta löytyy jotain. Siitä todistuksena minullakin on vuosien varrelta kerätty excel-taulukko, jossa tälläkin hetkellä on yli 700 sairastunutta koiraa - ja kyllä, ihan kaikista colliesuvuista.
Tämä kaikki minulla on toki ollut tiedossa jo pitkään. Vaikka tällainen salailumaailma on minua aina ärsyttänyt kovasti, niin sen kanssa on joutunut vain elämään. Itse voi vain pyrkiä omissa ratkaisuissaan toimimaan mahdollisimman rehellisesti ja avoimesti. Onneksi löytyy useampia rehellisiä ja avoimia kasvattajia, jotka kannattavat tällaista ajatusmaailmaa myös teoilla, eikä ainoastaan sanoilla.
Viime päivinä minua on kuitenkin järkyttänyt muutamat colliepiireistä kantautuneet tiedot. Salailu on jo tarpeeksi kamalaa, mutta epärehellisyys ja huijaaminen on jo jotain käsittämätöntä.
On aina ollut tiedossa, että osa kasvattajista ei toimi päivänvaloa kestävällä tavalla. Lonkka- ja kyynärkuvia jää pöydille, silmälausuntoja ei oteta virallisesti ja koiria käsitellään näyttelyyn (värjätään turkkia, kirsua ym., jopa joskus tehdään kirurgisia korjauksia). Kuitenkin olen pitänyt tällaisia kasvattajia vain pienenä porukkana - poikkeuksina, jotka vahvistavat säännön siitä, että yleensä kasvattajat toimivat rehellisesti.
Itselleni tärkeä asia on aina ollut koiran luonne. Luonteen arvioimiseen tarvitsemme monta eri työkalua. Jotta saisimme collieyksilön luonteesta mahdollisimman laajasti tietoa, meidän tulee seurata koiraa arjessa, harrastuksissa, kokeissa ja vielä testailemalla (mh ja lte). Jos koiran kanssa ei harrasteta mitään, on mahdoton arvioida koiran harrastusominaisuuksia. Ellei koiran kanssa käydä kokeessa, on mahdoton arvioida koiran kestokykyä koetilanteissa... Mitä enemmän meillä on koirayksilöstä tietoa, sitä vakaammalla pohjalla olemme jalostusvalintoja tehtäessämme.
Viime aikoina olen kuullut useammalta ihmiseltä, että on ihan yleistä, että koiraa harjoitetaan luonnetestiin. Kuuleman mukaan eräs kasvattaja on jopa pitänyt kasvateilleen leiripäivän, jossa treenattiin luonnetestiä. Useammilla ihmisillä on varastoissaan itse rakennettuja kelkkoja, haalareita ja tynnyreitä, joiden kanssa sitten koiraa treenataan...
Olen kyllä kuullut, että löytyy ihmisiä, jotka näin tekevät. Heidän tarkoituksenaan on vain saada koiralle mahdollisimman suuret pisteet (tai jossain tapauksessa koira testistä edes läpi), jotta paperilla koira näyttäisi mahdollisimman hyvältä. Samat ihmiset usein väittävät, ettei luonnetesti kerro mitään. Jos koiran opettaa käyttäytymään testissä tietyllä tavalla (tai asiasta rakennetaan koiralle tuttu juttu), niin toki silloin totuus koiran luonnollisesta käyttäytymisestä hämärtyy.
En ole itse koskaan kasvattanut koiria luonnetestien pisteiden perusteella, vaikka luonnetestejä olenkin yhtenä apukeinona kasvatustyössäni pyrkinyt käyttämään. En ole myöskään luottanut kilpailu/koetuloksiin minään varmoina mittareina luonnetta arvioitaessa. Tietoa pitää kerätä luonneasioissa monesta paikasta. Eikä edes riitä pelkkä yksilötason tieto, vaan tarvitaan tueksi myös tietoa suvusta.
Siitä huolimatta olen järkyttynyt ihmisten tiedon sabotoimisesta - niin luonteen kuin terveydenkin osalta. Jokainen pöydälle jätetty lonkka/kyynärkuva tai vaiettu perinnöllinen sairaus on pala pois koiran suvun tiedoista - ei ainoastaan tämän yhden yksilön. Jokainen harjoiteltu luonnetesti tai ostettu koetulos (jota muissa roduissa tapahtuu) vääristää totuutta, ja näin vaikeuttaa toisten kasvattajien työtä - ja tätä kautta koko rodun kehittämistä.
Valitettavasti näyttää siltä, että totuuden tallaamiseen eivät ole syyllistyneet vain muutamat "pienet, ei tunnetut" kasvattajat, vaan muutama itse korkealle arvostama ihminenkin. Tämä ei ainoastaan järkytä minua, vaan saa minut erittäin surulliseksi ja pettyneeksi. "Sinäkin Brutukseni..."
Tähänkö kilpailu on meidät kasvattajat vienyt? Näinkö paljon ollaan valmiita tekemään, jotta omien koirien puutteet eivät vain tulisi päivänvaloon?
Todella painavaa asiaa! Hieno kirjoitus!
VastaaPoistaJaa nykkö sää vasta kuulit . . . mä kuulin jo 9v sitten kun Oonan sain. Minkä taakseen jättää sen edestään löytää . . .kyllä nuo salailijahuijarit jossain vaiheessa palkkansa saavat.
VastaaPoistaTämä on niin valitettavan totta, monella rodulla. Ihmiset ovat niin kunnianhimoisia, että joskus se raja hämärtyy, minkä yli ei kuuluisi mennä. :/ Mutta onneksi vielä on niitäkin kasvattajia, jotka oikeasti haluavat rodun parasta. Pennunostajien on tosiaan kyllä joskus vaikea erottaa näitä kahta toisistaan - jollei ole pitkällä aikavälillä tutustunut potenttiaaliseen kasvattajaehdokkaaseensa.
VastaaPoista