Julma kasvattaja

Kevät tulee - ja samalla Suomenkin valtaa jälleen pentubuumi. Useilla nartuilla onkin näinä aikoina juoksuaika, joten pentutilauksia laitetaan eteenpäin vauhdilla. Moni kasvattaja on tyytyväinen nartulle tässä vaiheessa tulevasta juoksuajasta - syntyyhän pennut mukavasti keväällä ja lähtevät maailmaan kesän  kynnyksellä. Koiranhankkijatkin ottavat mielellään sen oman pienen karvapallon kesäksi.

Valitettavan usein kuitenkin nuo pienet karvapallot ovat kovan työn takana. Collieissakin törmää tämän tästä heikkoon sukupuoliviettiin ja steriliyteen. Viime aikoina tuntuu tämäkin ongelma vain kasvaneen. Yhä useammin kuulee tyhjäksi jääneistä nartuista. Vielä useammin astustusongelmista, jossa uros ei astu tai narttu laittaa vastaan.

Jos uros ei ole kiinnostunut nartusta, ei ole paljon tehtävissä. Joko yritetään keinosiementää (joka sekään ei välttämättä onnistu) tai vaihdetaan urosta. Väkisin ei urosta saa astumaan.

Narttujen väkisin astuttaminen on nykyään valitettavan yleistä. Tietyissä porukoissa jopa niin yleistä, ettei sitä enää pidetä mitenkään erikoisena. Rodussamme on narttulinjoja, joissa jo useampi sukupolvi on saatu aikaiseksi väkisin astuttamalla. "Juu, sen äiti oli ihan samanlainen" - on ihan yleinen huomautus haluttomien narttujen kohdalla.

Jos pennunostajat näkisivät näitä astutustilanteinta, niin varmasti jäisi tällainen raiskauspentu ottamatta. Ei meinaa ole kovin nättiä katsottavaa. Pahimmillaan narttu huutaa paniikissa, yrittää rimpuilla ja heittäytyä selälleen, pissaa/kakkaa alleen ja yrittää paniikissa purra kaikkea mihin vain yltää (jonka takia nartun kuono onkin usein sidottu puremisen estämiseksi). Paikalla saattaa olla useita ihmisiä, jotka kukin pitävät narttua väkisin paikoillaan. Yksi ihminen ei yksin tähän pystyisi, koska narttu on niin paniikissa.

Jos aloittelevalla kasvattajalla sattuu olemaan haluton narttu, voi hän olla mukana tällaisessa raiskauksessa ennen kuin huomaakaan. Kun ei vielä ole ihan tarkkaa tietoa, niin helposti kuuntelee sitten sitä "viisaampaa". Uroksen omistaja taas on saattanut kohdata useita haluttomia narttuja, joten "hän tietää". Paikalle soitetaan "apukäsiä" pitämään narttua kiinni. Yleistä on pyytää omistajaa poistumaan paikalta, jotta narttu tuntisi olevansa mahdollisimman heikoilla - yksin.

Pahinta on se, että vaikka oma sydän huutaa vastalausetta, niin muiden ihmisten järkähtämätön ja varma vakuuttelu ja käytös saa kasvattajanalun vaikenemaan ja katsomaan vaan sivusta, kun omaa koiraa kidutetaan (Valitettavasti tuo sana ei ole yhtään liian vahva tähän tilanteeseen.). Vielä kun itsekin haluaa niitä pentuja niiiiin kovasti. Uros on tarkkaan valittu, nartun juoksua niin odotettu ja pienten vadelmatassujen tuloa kaivataan niin kovasti...

Joskus sijoitusperheen ihmiset ovat joutuneet näkemään näitä tilanteita. Olen kuullut ihmisistä, jotka ovat myöhemmin kertoneet joutuneensa juoksemaan pois paikalta, kun tilanne on tehnyt niin pahaa ja on itkettänyt. Ei ole pystynyt katsomaan oman koiransa raiskaamista, mutta ei ole osannut/uskaltanut sitä estääkään. Jälleen ne asiaa hoitavat ihmisetkin ovat vain tehneet julmaa työtänsä järkähtämättömän varmoina ja pitäneet tilannetta täysin normaalina...

Älkää tulko sanomaan minulle, että tällaista ei tapahdu, tai tämä on harvinaista. Valitettavasti itsekin olen kasvatustyöni alkuaikoina näissä tilanteissa ollut mukana. Olen jopa ollut auttamassa oman narttuni väkisin astuttamisessa. Juuri oman syyllisyyteni tähden voin nostaa tämän asian esille; huutaa ja rohkaista muitakin huutamaan: "LOPETTAKAA!".

Eikä tämä ole edes harvinaista. Koska asiaa pidetään niin normaalina, siitä myös yllättävän suoraan puhutaan kasvattajien kesken. Häpeilemättä, ihmettelemättä... Kotikoiraurosten, sijoitusnarttujen omistajien ja muuten vain sivullisten silminnäkijöidenkin kertomana kuulee näistä tapahtumista jatkuvasti. Vaikka kasvattajat eivät aina ajattele asiaa, niin seinilläkin on usein silmät ja korvat. Vaikka ihminen ei siinä tilanteessa uskaltaisi asiaan puuttua, niin järkytys usein on sen verran suurta, että hän tuntee suurta tarvetta siitä myöhemmin jollekin kertoa ja ahdistustaan purkaa.

Oma puolustukseni on huono. Menin siihen lankaan, että muut tietävät. Olin liian heikko puolustamaan koiraani muiden itsevarman käytöksen edessä. Enkä koskaan tule antamaan itselleni sitä anteeksi. Onneksi koirani antoi.

Syitä nartun haluttomuuteen on useita. Yleisin syy lienee se, että päivä on väärä. Joskus juoksussa voi olla häiriö ja esim. munasolut eivät irtoa normaalisti. Narttu voi myös haistaa, ettei kyseinen uros sovi hänelle. Osa nartuista ei hyväksy oman perheen urosta. Osa nartuista haluaa pitkän tutustumishetken ennen kuin suostuu parittelemaan. Yksi syy voi olla liian heikko sukupuolivietti.

Oli syy mikä tahansa, niin nartun väkisin astuttaminen on aina vähintään eläinsuojelullisesti väärin. Emme voi useinkaan tietää, miksi narttu laittaa vastaan, mutta jokin syy siihen aina on. Ihminen, joka pystyy omatunto puhtaana tekemään toistuvasti nartulleen/nartuilleen tuollaista väkivaltaa, herättää monenlaisia kysymysmerkkejä. Onko yksikään yhdistelmä niin tärkeä, että sen varjolla hyväksymme eläimen pahoinpitelyn?

Jo tuo, että haluttomuus menee usein narttulinjoissa, kertoo periytyvyydestä. Usein samoissa suvuissa löytyy selvästi enemmän haluttomia ja steriilejä uroksia. Vaikka unohdettaisiin täysin moraaliset kysymykset, niin mielestäni on erittäin lyhytnäköistä käyttää jalostukseen narttua, joka ei kykene luonnollisesti lisääntymään.

Meitä kasvattajiakin sitoo Suomen eläinsuojelulaki joka sanoo mm. seuraavaa:

3 § Yleiset periaatteet

Eläimiä on kohdeltava hyvin eikä niille saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä. Tarpeettoman kivun ja tuskan tuottaminen eläimille on kielletty. Lisäksi eläintenpidossa on edistettävä eläinten terveyden ylläpitämistä sekä otettava huomioon eläinten fysiologiset tarpeet ja käyttäytymistarpeet.

8 § Eläinjalostus ja geenitekniikka
Eläinjalostuksessa on otettava huomioon eläinsuojelulliset näkökohdat sekä eläinten terveys.
Sellainen eläinjalostus tai jalostusmenetelmien käyttäminen, josta voi aiheutua eläimelle kärsimystä taikka merkittävää haittaa eläimen terveydelle tai hyvinvoinnille, on kielletty.

Kyseessä ei ole siis valintakysymykset. Meidän tulee huolehtia koiramme käyttäytymistarpeista myös lisääntymistilanteessa. Emme saa tuottaa koiralle kärsimystä ja hätää astuttamalla narttua väkisin. Jos emme pysty auttamaan narttua hyväksymään urosta (johon yleensä auttaa koirien parempi tutustuminen ja "esileikki" tai epävarmamman nartun rauhallinen tukeminen), meidän tulee luopua astutussuunnitelmasta. Se, että MINÄ HALUAN tämän yhdistelmän ei oikeuta rikkomaan eläinsuojelulakia.

Polkuja

Aamulenkillä sain ilokseni huomata, että vakiolenkkimme oli vihdoin saanut kuljettavan polun. Vaikka olen talvi-ihminen ja nautin pakkasista ja lumesta, niin tämä lumimäärä on jo hieman haitannut lenkkeilyä. Tylsiä hihnalenkkejä kävelyteillä - kukapa niistä nauttisi. Metsään tai muualle rauhaan sitä mieli kaipaa...

Uutta polkua tarpoessa tulin kohtaan, jossa ihmiset eivät olleet osanneet päättää mistä kohtaa kulkisivat. Hyvästä tallotusta polusta hajaantui useita muutamien ihmisten kulkemia pieniä, epätasaisia polunalkuja. Siinä sitten itsekin arvoin, mikä noista polunaluista olisi se järkevin. Valitsemallani polunpätkällä pyrin astumaan kohtaan, johon kukaan muu ei ollut astunut. Näin pystyin itsekin auttamaan hieman uuden, yhteisen polun rakennustyössä.

Koirankasvatus on parhaimmillaan samanlaista yhteisen polun kulkemista. Nykyaikana collie on jo sen verran yhtenäinen rotu, että voidaan ajatella lähtevämme suurinpiirtein samasta lähtöpisteestä. Kasvattaminen olisikin tältä osin helppoa, mikäli kaikki kulkisivat sitä yhteistä rakennettua polkua kohti yhteistä ylvästä päämäärää - rodunomainen collie. Yhteistyöllä saatu polku on helppo kulkea. Eteneminenkin on paljon nopeampaa kuin lumihangessa yksin tarpoessa.

Jos kaikki kuljemme samalla polulla jonossa, saamme aikaan kuitenkin vain varsin kapean polun. Vaikka tällainen polku olisi kuinka hyvin tallottu, on sen kulkeminen hankalampaa. Siksi on hyvä, että osa kulkijoista astuu aina välillä hieman sivulle kohtiin, johon ei kukaan muu ole vielä astunut. Näin tehdessä polku pikkuhiljaa levenee, ja kulkeminen helpottuu edelleen.

Se, joka näin tekee, joutuu etenemään hieman hitaammin. Hän joutuu tunnustelemaan jaloillaan maapohjaa ja kuluttamaan aikaa ja energiaa hieman enemmän. Joskus saattaa käydä niin, että tällainen kulkija huomaakin astuneensa kohtaan, johon ei olisi kannattanut astua; vaikkapa ojaan. Jalanjälki varoittaa kuitenkin muita kulkijoita tekemästä samaa virhettä tulevaisuudessa. Näin tästäkin askeleesta on perässä kulkijoille hyötyä.

Perässä tulijat voivat itse valita joko sen kapeamman, hyvin tallotun kohdan, tai astua hieman syrjään leventäen polkua. Se, joka lähtee kulkemaan täysin sivusta, saa harvemmin ihan heti kannatusta. Silloin näemme polun vieressä yksittäiset jalanjäljet, ja ehkä ihmettelemme, miksei kulkijalle kelvannut yhteinen polku. Jossain vaiheessa kuitenkin saattaa käydä niin varsinaisen polun leventyessä, että tämänkin jalanjäljet pikkuhiljaa liittyvät polkuun. Etukäteen tehty työ saattoi alussa vaikuttaa vähän oudolta, mutta lopputuloksena tämänkin kulkijan askeleet auttoivat pieneltä osin yhteisen tien rakentamisessa.

Harvemmin luonnossa näkee samalla tienpohjalla useita vahvasti tallottuja polkuja. Colliepiireissä näitä kuitenkin näkee linjakasvattajien muodossa. Suomessa on perustettu mm. 1990-luvulla ACP-Club (Corydon-linjaiset) ja 2000-luvulla ACT (Amerikkalaislinjaiset). Nykyään jälkimmäinen taitaa olla jo menneisyyttä(?). Näiden lisäksi useilla linjoilla on omat vahvat kannattajansa.

Maailma kuitenkin on muuttunut hurjasti. Nykyään harva kasvattaja pysyy enää pelkästään omassa tutussa polussa. Otamme askeleita toisille poluille, vaikkakin usein palaamme sitten heti takaisin omalle tutulle. Kuitenkin jokainen tällainen sivuaskel jättää jälkensä hankeen. Pienistä puroista kasvaa suuri virta, ja ehkä aikanaan huomaamme polun jälleen leventyneen.

Ihmisluontoon lienee kuuluvan, että meidän pitää aina jollakin tavoin perustella valintamme. Näin syntyy helposti myös vastakkaisasettelutilanteita. Minun polkuni on hyvä siksi, että sen rinnalla kulkee hienoja koivuja, joita on mukava kulkiessa katsella. Viereisellä polulla sitten älähdetään, että ei ne koivut mitään - meillä sentään on tällä puolella aivan ihanaa kuusimetsää. Kolmas hymisee omalla polullaan, ja kuiskii kavereilleen, että katso nyt kun nuo tappelevat. Tuollaiset tasaisilla polulla kulkijat. Meillä sentään on ihania mäkiä jotka tuovat vaihtelua tarpomiseen. Taitavat kulkea jossain ojanpohjalla nuo mokomat...

Perille pääsee myös täysin toista tietä. Jotkut saattavat kyllästyä kulkemaan massan mukana ja valitsevat täysin eri reitin. Vaihtelu saattaa virkistää, mutta saattaa hyöty olla suurempikin. Monet uudet tuulet ovat syntyneet näiden rohkeiden jalanjäljissä. Uusi ihmetyttää ja saa aikaan keskustelua - usein myös negatiivista arvostelua.

Kun vuonna 1999 kävin lonkkakuvaamassa Nitan, pyysin samalla kuvaamaan kyynärät. Eläinlääkäri ihmetteli asiaa, ja tokaisi minulle, että ei collieilla kyynärissä mitään vikaa ole, eikä niitä siksi kuvata. Tästä tokaisusta huolimatta ilmoitin kyynärkuvatkin haluavani. Tuolloin kyynärien kuvaaminen ei ollut vielä tapana, joten sinänsä eläinlääkärin ihmettelyn ymmärtää. Tuona vuonna Kennelliitto lausui ainoastaan yhdentoista pk collien kyynärät. Viime vuonna luku oli noussut 260 collieen. Verrattuna lonkkakuvien lausuntoihin, vuonna 1999 kyynärlausuttiin 4,6 % kyseisenä vuonna lonkkakuvatuista ja 2010 jo 73,8 %.

Joku on tässäkin ollut edelläkävijä, joka on lähtenyt tarpomaan omaa polkuaan. Mukava huomata, että seuraajia on riittänyt niin hyvin, että näinkin suuri prosenttiosuus kuvauttaa nykyään lonkkien lisäksi kyynärät.

Samanlaisia polunraivaajia löytyy nykyäänkin mm. geenitestausten ja terveystulosten julkaisu -muodoissa. Tulevaisuus näyttää, kasvaako näistä poluista vahvoja, helposti kuljettavia teitä, vai jääkö homma muutaman seikkailijan jalanjäljiksi.

Jokainen meistä voi valita polkumme. Voimme kulkea valmiiksi rakennetuilla teillä, leventää polkua astumalla välillä hieman syrjään, tai vaikka rakentaa ihan omamme ja katsoa, saako uusi reitti kannatusta. Uuden reitin kulkijat voivat tehdä mahtavia löytöjä. Kolumbus löysi retkellään ihan uuden maailman! Joskus uusi polku osoittautuukin paremmaksi tai lyhyemmäksi kuin mitä vanha oli. On myös polunalkuja, jotka myöhemmin osoittautuvat vikavalinnoiksi. Näistäkin voimme silti oppia.

Kaikki tiet vievät Roomaan - sanotaan. Koirankasvatus taitaa kuitenkin olla enemmän seikkailu, jossa lopullista päämäärää ei kukaan koskaan saavuta. Kaikki pyrkivät maaliin (täydelliseen, rodunomaiseen yksilöön), mutta loppujen lopuksi tällainen maali on yhtä tavoittamattomissa kuin täydellinen ihminenkin. Toisen Rooma ei välttämättä edes olisi kaikkien Rooma.

Jokaisella kasvattajalla on mahdollisuus luoda omanlaisensa seikkailu. Aloittelevat valitsevat usein alussa saman polun, joita kokeneemmat ovat jo kartoittaneet. Rohkeuden kasvaessa voi osa haluta lähteä tutkimaan maailmaa hieman kauemmas. Osa vahvistaa jo kuljettuja polkuja seikkailunsa alusta loppuun. Meitä kaikkia tarvitaan. Niitäkin, joiden seikkailu opettaa reitin, johon kenenkään ei kannata lähteä.

Yhteinen, hyvin poljettu tie on kuitenkin hyvä olemassa. Hurjimmatkin seikkailijat voivat välillä liittyä helpoksi raivatulle polulle, levähtää ja jakaa tutkimusmatkoillaan kerännyttä tietoaan muille. Tällainen valtaväylä onkin parhaimmillaan koko kasvatustyön perusta, jossa voimme sopia yhteisiä liikennesääntöjä,  kokoontua yhteen, jakaa oppimaamme ja ennenkaikkea oppia muilta lisää.

Talvipäivän kuvia

  

Kepin kesyttäjäiset

 

- "Katsoppa poikaseni, näin se tapahtuu!" 





 

 

- "Ööö... Äiti äiti, tämä ei toimi!!"

- "Toimiikohan tämä?" 

- "Tylsiä rikkinäisiä keppejä..."

 

Mumminsyöjäiset

 - "Tadaa... Täältä tullaan"!

- "Mummia ei saa syödä!!"

- "Weean saa!" 

Riski vai ei?

Kuinka helppoa onkaan tuomita toisten kasvattajien yhdistelmät. Tähän varmasti on syyllistynyt meistä suurin osa - vähintään mielen taholla.

Muiden kasvattajien kasvatustyön seuraaminen on tärkeää. Parhaimmillaan se voi antaa jopa uusia näkökantoja asiolle. Valitettavasti usein taitaa kuitenkin olla niin, että mieleemme nousee vain kysymys siitä, mikä idea tuollakin yhdistelmällä taas oli.

Ideoiden taakse näkee usein vain kasvattaja. Hän puurtaa sitä omaa työtään ja pyrkii kohti tavoitettaan. Mikä se tavoite sitten on - senkin on määritellyt jokainen kasvattaja itselleen aivan itse. Jos kasvattajan tuntee hyvin henkilökohtaisesti, voi hoksata yhdistelmän idean paremmin. Paperiin vilkaisemalla asia harvemmin avautuu.

Usein oletamme tietävämme enemmän kuin tiedämmekään. Olemme varmoja, että se ja se kasvattaja pyrkii hinnalla millä hyvällä ainoastaan kauniisiin näyttelyvoittajiin, toinen harrastuskoiriin ja kolmas ei pyri muuhun kuin laadun lisäämiseen. Toki voimme olla oikeassakin. Oli päämäärä sitten mikä tahansa, sen saavuttamiseksi tulisi ottaa huomioon monta asiaa.

Hurjan vaikea asia on huomioida kaikki tarvittavat asiat. Jälleen se koiran ulkokuoren arvioiminen on helpointa: tuolla yksilöllä kaunis ilme, tuolla upea turkki, tuolla kauniit korvat... Yksi helppo ratkaisu on myös käyttää jalostukseen vain tuloksekkaita koiria. Näitä tuloksia voivat olla niin näyttely-, koe- kuin luonnetestituloksetkin.

Mitä enemmän tietoa yritämme mahduttaa jalostuspäätösten taakse, sen vaikeammaksi homma menee.  Tuijottamalla yhteen (tai kahteen) asiaan, jää huomaamatta ehkä monta erittäin oleellista asiaa.

Haimanvajaatoiminta on rodussamme esiintyvä sairaus. Sairastuneita on arvioitu olevan vain pieni osa pk collie-kannasta (arviot vaihtelevat 1-2 % välillä). Vaikka periytymistapa on toistaiseksi vielä epäselvä, on kiistattomasti todettu, että periytyvästä sairaudesta on kyse.

Collieyhdistys on julkaissut Colliesanomissaan jo vuosia yhdistyksen tietoon tulleita sairastuneita koiria. Näin ollen tämän sairauden suhteen taidamme olla kaikkein vahvimmalla pohjalla, mitä tulee tiedon julkaisuun (lukuunottamatta KoiraNetissä julkaistuja sairauksia ja vikoja). Paljon varmasti on jäänyn haimanvajaatoimintaan sairastuneita koiria tiedottamatta omistajien taholta. Mahdollisia vääriäkin diagnooseja on saatettu tehdä - varsinkin ammoisina aikoina. Siitä huolimatta jokaisella kasvattajalla on kohtuu hyvä mahdollisuus kaivaa sairastuneita koiria tietoonsa ja tehdä seuraavaa hahmotustyötä.

 

Ohessa kolme erilaista sukutaulua, jotka nappasin Koiranetistä. Poistin tarkoituksella sukutauluista nimet tunnistettavuuden poistamiseksi. Kerron kuitenkin sen verran pohjatietoa, että kaksi sukutauluista on jonkin verran jalostukseen käytettyjen urosten, ja yksi otettu Haukotuksen Pehkot-pentue-sivulta.

Sukutaulussa harmaalla on merkitty tuontikoirat. Näiden kohdalta taustatieto on puutteellista sairauksien(kin) osalta. Vihreällä on merkitty koirat, joiden täyssisar on sairastunut haimanvajaatoimintaan. Oranssit pallurat taas kertovat kyseisen koiran sairaiden jälkeläisten määrän.

Jotta taulukkoa voitaisiin lukea järkevämmin, pitäisi mainita nimet. Onhan selvää, että mikäli jalostusuroksella on satoja jälkeläisiä, on mahdollisuus myös haimasairaisiin jälkeläisiin suurempi kuin pari narttua astuneella uroksella. Lisäksi pitää muistaa, että tällaisenään sukutaulut kertovat ainoastaan suorassa polvessa sairastuneet, eivätkä sivusuunnassa. Jotta pystyisimme hahmottamaan asiaa tarkemmin, meidän tulisi tarkistella myös esim. vanhempien ja isovanhempien sisarusten jälkeläisten sairaustilannetta.

Oleellista taulukkoja lukiessa on kiinnittää huomiota noihin vihreisiin ruutuihin. Sairas täyssisar on aina huomioitava asia jalostuksessa.

Emme voi jalostaa pelkkiä silmiä, lonkkia, ulkonäköä, luonnetestipisteitä, koetuloksia... Yhdistelmää suunniteltaessa kasvattajan tulisi huomioida hurjan monta asiaa. Riskitöntä pentuetta ei ole olemassa. Jokainen päättää itse, millaisen riskin on valmis ottamaan. Jokaisen koiran takaa tulee riskejä. Jokaisen koiran takana on sairastuneita sukulaiskoiria.

Valitettavan usein kuitenkin kasvattajan mielenkiinto kohdistuu vain yksittäisiin asioihin. Tällaisia kartottavia sukutauluja ei taida kaikki tehdä. Tai ehkä tekeekin? Jotkut ehkä vain ovat rohkeampia ottamaan riskejä vakavammissakin asioissa? Toivottavasti silloin kuitenkin tieto riskeistä menee myös pennunhankkijan tietoon.

CEA

Katselin eilen vanhoja Colliesanomia. Silmiin osui jalostustoimikunnan suosittelusivuja, joissa siis "pätevämmät" suosittelevat pyynnöstä nartuille uroksia.

Cea, tuo rotumme hurja silmäsairaus... Muiden rotujen piirissä collieta pidetään erittäin silmäsairaana rotuna, sillä onhan kannastamme suurin osa cea-koiria. Se tieto jää näiltä pään pyörittelijöiltä huomaamatta, että kyseisen sairauden lievät (ja yleisimmät) muodot eivät vaikuta koiran näkökykyyn, elämään, eikä sairaus myöskään ole etenevä.

En ole ihan vakuuttunut, onko oikein puhua crd:n osalta (sairauden lievin aste) edes varsinaisesta sairaudesta. Sairaus-sanaan kun liittyy mielissämme läheisesti oireet ja jonkin asteinen kärsimys. Onko koira sairas, jos sillä ei ole mitään oireita, eikä asia haittaa sitä miltään osin - ei nyt, eikä tulevaisuudessa?

Toisaalta toinenkin ääripää, jossa crd:tä pidettäisiin täysin merkityksettömältä ja collierotuun "kuuluvana" asiana ei tunnu oikealta. Olisiko jälleen sen kultaisen keskitien paikka tässäkin asiassa?

Suuri osa kasvattajista varmaan on jo törmännyt tietynlaiseen epätoivoon näiden silmäsairauksien kanssa. Niiden diagnosoiminen tuntuu olevan aika epävarmaa. Pentutarkastuksessa cea-vapaa koira todetaankin aikuisena crd-koiraksi (vaikka sairaus ei voi "puhjeta" aikuisena), coloboma-lausunnon saanut terveeksi tai coloboma osoittautuukin vain crd:ksi. Ymmärrettävämpää on, mikäli pieni coloboma jää huomaamatta pentulausunnosta. Tiedossa on sekin, että cea-vapaa koira voi olla oikeasti crd-koira, jonka crd on vain peittynyt jossain vaiheessa (joskus erittäin varhaisessakin vaiheessa) pigmentin alle.

Mihin siis voimme luottaa? Silmätarkastukset toki ovat parempia kuin mitään, mutta kantapään kautta on tullut opittua että niiden varaan ei täyttä uskoa voi laittaa.

Avuksemme on tullut geenitesti, jota nyt muutamat kasvattajat ovatkin jo alkaneet käyttää, varsinkin etsiessään täysin genotyypiltään normaaleja koiria (jotka eivät ole edes kantajia). Pitkäkarvaisistakin muutamia genotyypiltään normaaleja on jo löytynyt. Nahkaversiossa tilanne nyt onkin asian suhteen valoisampi.

Yksinkertaista ei ole tämäkään. Uusimman tiedon mukaan cea:n kaksi eri vaikeusastetta crd ja coloboma voivatkin olla osittain toisistaan erillisiä. Tätä kasvattajat ovatkin epäilleet kauan, sillä on nähtävissä, että jossain verilinjoissa colobomaa löytyy enemmän kuin toisissa. Onko "geneettisesti silmäterve" normaali siis myös coloboman suhteen? Tästä ei ole vielä tullut yhtenäistä mielipidettä edes silmäeläinlääkärien parissa.

Periaatteessa cea-vapaita (ainakin nyt sitten crd:n suhteen) pitäisi olla nykytietämyksen mukaan helppo kasvattaa. Tarvitsemme siihen vain genotyypiltään kantajia ja normaaleja. Emme kuitenkaan voi kasvattaa pelkkiä silmiä. Koska näyttäisi siltä, että normaaleja löytyy edelleen vain pienen pieni kourallinen, kantajiakin kohtuu vähän, rodun geenipohja hupenisi vaarallisesti, mikäli jättäisimme kaikki crd-koirat pois jalostuksesta.

Näin kuitenkin suositeltiin tehtäväksi rotuyhdistyksessämme vielä 1990-luvun alussa! Colliesanomia lukiessani huomasin, että jalostustoimikunta ei suostunut antamaan suosituksia nartuille, joilla silmissä oli crd. Vielä 90-luvun puolivälissä muistan miettineeni omalla kohdallani, VOINKO käyttää crd-narttua.

Asenteet muuttuvat. Nykyään crd-crd -yhdistelmät ovat arkipäivää. Harvassa ovat yhdistelmät, jossa molemmat vanhemmat ovat cea-vapaita.

Rodut ovat aina kasvattajien käsissä. Mitä kuuluu cea-tilanteelle tänään? Suuntaa näyttää seuraava taulukko:

Vaikka kyseisessä taulukossa on otettu huomioon kaikki silmäsairastuneet colliet, niin suunta on selkeä myös cea:n osalta. Toisaalta huomioitavaa on myös tutkittujen prosenttimäärän suuri nousu.

Mikä on tilanne 10 vuoden päästä? Onko kasvattajilla vielä halua edes yrittää aikaansaada cea-vapaita koiria?

Taikanappi

Joskus sitä toivoisi omistavansa taikanappulan. Sellaisen jota painamalla ongelmat katoavat ja aurinko alkaa paistaa...

Tähän mahdottomaan toiveeseen törmää koiramaailmassa jatkuvasti. Harrastuspuolella toivotaan pika-apua huonoon seuraamiseen, koiran ääntelyyn liikkeiden aikana, koiran haluttomuuteen tai yli-innokkuuteen - tai mihin milloinkin. Koiran (meidän mielestä) ikäviin tapoihin toivoisimme pika-apua. Ongelmakäytös pitäisi loppua napin painalluksella, tai viimeistään jos raahaudumme ihan ongelmakoirakouluttajan puheille asti!

Nopeita tuloksia pitäisi saada myös koekentillä. Jokainen kisa tai koe pitää onnistua, tai muuten koira leimataan sekundahurtaksi. Koira on sitä parempi, mitä nopeammin se tahkoo tuloksia. Voi niitä ressukkakoiria, joiden kanssa joudutaan käymään useampi kisa/koe ennen kuin tulokset alkavat näkyä.

Koiran toki pitää olla myös mahdollisimman nuori tuloksia tehdessään. Tokokokeessa alokasluokka pitää olla läpäisty viimeistään koiran ollessa 1-vuotias, mutta mielellään heti 10 kk:ta täytettyä. Mitä nopeammin ja tehokkaammin, sitä parempi koira.

Muotovaliopuolellakin sertit pitäisi saada kasaan nopeasti ja tehokkaasti. Tämä on johtanut siihen, että osa kasvattajista on alkanut suosia nopeasti kehittyviä koiria. Useasti saakin lukea juniori- tai nuorten luokan koiran arvostelusta, kuinka kehittymätön koira vielä onkaan. Ei taida olla yksi tai kaksi innokasta näyttelykokeilijaa, joka on menettänyt mielenkiintonsa näyttelytouhuun heti alkumetreillä, kun on käteensä saanut koirastaan tällaisen ikävänsävyisen arvostelun.

Nopeasti ja tehokkaasti - tässä on tämän maailman mantra. Jos joku ei siihen yllä tai halua yltää, niin tyytyköön sitten olemaan toisen luokan kansalainen. Koira joka ei näitä vaatimuksia toteuta, leimattakoot korkeintaan keskivertopiskiksi. Pahimmillaan sellaisella koiralla ei ole tilaa meidän maailmassa, ja heitämme sen joko kiertoon keskivertorukkasena tai hankimme sille paikan montusta.

Ja kuitenkin koira on eläin, joka toimii aina oikein. Ei ole koiran vika, jos ihminen ei osaa, halua tai vain viitsi. Jos emme saa koiraa ymmärtämään mitä siltä haluamme, syytämme siitä koiraa. Jos emme viitsi koiralle asiaa opettaa, syytämme siitäkin koiraa. Jos naapuri on onnistunut ilmaisemaan toiveensa omalle koiralle selkeämmin, syytämme jälleen omaa koiraamme - joka siis todennäköisesti tietysti *ittuilee.

Parhaimmillaan ymmärrämme, että syy ei ole koiran. Mutta... Niin, juuri mutta. Aina löydämme sen mutta-sanan. "Mutta kun sillä ei ole tarpeeksi saalisviettiä, mutta kun se on pehmeä, mutta kun sitä ei kiinnosta, mutta kun se nyt vain on tuollainen..."

Jotkut ymmärtävät kaivaa jopa sen peilin eteensä, tuijottavat syyllistä ja miettivät, mikä menee pieleen. Joskus jopa keksitään asiaan johtaneet syyt. Mutta silloinkin meille tulee kiire. Kun ei tuloksia tulekaan heti, toteamme jälleen koiran olevan "vain tuollainen"... Mihin katosi se ihminen, joka juuri katsoi peiliin, todeten syyn olevan itsessään (tai taidoissaan) ja lupasi tarttua härkää sarvista?

Ehkä koiralla saisi olla parempi hermorakenne, vahvempi taistelutahto ja innokkaampi asenne. Mutta entä se koirakon toinen osapuoli? Mikä on sen hermorakenne, sisukkuus, kestävyys ja maltti? Ei kai käy jälleen niin, että näemme rikan toisen silmässä mutta emme huomaa malkaa omassamme? Laitamme syyn sen eläimen niskoille. Eikö suuremmassa tulosvastuussa olekaan se parivaljakon viisaampi osapuoli?

Rintaa röyhistellen me luomakunnan kruunut kuljemme eteenpäin toitotellen kuinka viisaita olemme. Yksinkertaista koiraeläintä emme kuitenkaan jaksa nähdä yksinkertaisena koiraeläimenä, vaan lykkäämme sen täyteen omia odotuksiamme ja tunteitamme. Inhimillistämme otuksen ja sitten kiukuttelemme sille, kun se toimiikin kuten koiraeläin toimii. Emmekö voisi oikeasti olla viisaita ja ottaa selvää, miten koira toimii, sen sijaan että keskitymme kiukuttelemaan sille? Voi missä on se viisas ihminen??

Ehkä jollakin koirayksilöllä koulutuksellisesti vahvuus ei ole taistelutahto - mutta entä sitten? Mikä ongelma on viisaalle ihmiselle käyttää sen koirayksilön vahvaa motivaatiota ruokaan? Herkempi koira ei ole huonompi harrastuskaveri kuin kovapäinen, rauhallisempi yksilö ei tarkoita samaa kuin patalaiska tai räyhäävä samaa kuin aggressiivinen.

Suurin ongelma on ihminen. Ehkä emme ole osanneet luoda koiraamme tarpeeksi vahvaa suhdetta ja se on siksi epävarma tai ei halua työskennellä kanssamme? Ehkä epäloogisuutemme on opettanut koiralle varovaisen tai jopa passiivisuuteen kääntyvän tavan vastaanottaa vaatimuksiamme ja tilanteita. Ehkä koira on oppinut, että hyökkäys on paras puolustus? Parhaimmillaankin joudumme myöntämään, että emme ainakaan ole osanneet tukea ja auttaa koiraa pääsemään eteenpäin tai selviämään peloistaan.

Toki koiratkin ovat yksilöitä ja porukasta löytyy niitä "rassu"-yksilöitä. Ääripäät ovat aina ääripäitä. Paljon on kuitenkin asioita, joihin VIISAS ihminen voisi vaikuttaa. Paljon on asioita, joihin tämä sama viisas ihminen vaikuttaa - eikä valitettavasti useinkaan sinne positiiviseen suuntaan.

Koira on koira. Se on eläin, joka toimii vaistojensa ja oppimisensa asioiden mukaisesti. Lisäksi jokaisella yksilöllä on oma persoonallisuutensa, joka myös vaikuttaa sen käytökseen. Paljon voimme vaikuttaa oppimispuolella, mutta ellemme ymmärrä koiran vaistotoimintaa, emmekä anna tilaa koiran omalle persoonalle, teemme väärin eläintä kohtaan. Onko meillä edes oikeutta vaatia koiraa muuttamaan omaa persoonaansa? Ainakin tuntuu, että vaadimme jatkuvasti koiraa olemaan jotain muuta, kuin mitä se yksilönä on.

Koira voi olla mahtava ystävä ja harrastuskaveri. Se on rehellinen ja aidosti tunteva eläin. Se ei valehtele, esitä tai *ittuile. On uskomatonta kuinka uskollinen tämä eläin on sellaisillekin ihmisille, jotka kohtelevat sitä epäreilusti, vaativat siltä mahdottomia, eivätkä huolehdi siitä asianmukaisesti. Tällaista uskollisuutta harvoin tapaa ihmisten keskuudessa!

Takaisin toivomaani taikanappulaan. En taida olla ainoa, joka sitä toivoo. Tiedän, ettei sellaista taikanappulaa kuitenkaan ole. Pika-apua koulutusongelmiin, ongelma-käyttäytymiseen, tulosten metsästämiseen tai edes hihnassa vetämiseen ei ole tiedossa. Parhaimmillaan saattaa löytyä kikkakolmonen, jolla pienet vinottain seuraamiset tai hitaat maahanmenot saadaan parannettua (riippuen ongelman laadusta ja syistä). Mutta se taikanappula...

Pakko tyytyä siihen, että on nostettava takapuoli koneen äärestä ja tartuttava härkää sarvista. Pahinta asiassa on se, että useinkaan härkää ei kesytetä kovinkaan nopeasti. Pahimmillaan ongelmien kesyttämiseen menee kuukausia - ehkä vuosiakin. Olemmeko valmiita siihen? Onko toiveemme sen arvoisia? Olemmeko OIKEASTI valmiita ja tarpeeksi sinnikkäitä siihen?

Katson taas peiliin. Näen laiskan, kunnianhimottoman ja taikanapista haaveilevan ihmisen. Luojan kiitos MINUN ei ole pakko!

Sotatannerko vain?

Uusi vuosi ja uudet kujeet...

Kummallisempia sanoja en osannut valita edes näinkään ison asian, kuin vastasyntyneen blogin ensisanoiksi. Saa siis kelvata.

Tätä kirjoittaessani ulkona paukkuu kuin sotatantereella. Jälleen osaa arvostaa sitä, ettei omat koirat pelkää paukkuja. Sääliksi käy ne tuhannet lemmikkieläimet, jotka tälläkin hetkellä piilottelevat sänkyjen alla ja tärisevät pelosta.

Nykyihminen vaatii lemmikkieläimiltä paljon enemmän kuin nyt esim. muutama sata vuotta sitten. Enää ei riitä se takapihanseisoja, jonka ainoa tehtävä on ilmoittaa pihaan tulevasta vieraasta. Kaupunkilaistunut ympäristö vaatii myös tiettyjä asioita lemmikeiltämme; tärkeimpänä asiana koiran vaarattomuus ja haittattomuus ympäristölle tilanteessa kuin tilanteessa. Koira joutuu monenlaisiin tilanteisiin, joihin se ei maaseudun rauhassa eläessään koskaan joutunut.

Toisaalta hyvinvointivaltiossa mahdollisuutemme tarjota lemmikeillemme helppo elämä on parantunut. Samalla kun näennäisesti elämä maailmassa helpottuu kehityksen myötä, henkinen pahoinvointi lisääntyy, joka näkyy mm. eläinten kaltoinkohteluna. Näitä ikäviä tapauksia olemme viime kuukausinakin joutuneet lukemaan aivan liikaa.

Koirankasvattajana kaikkien vaatimusten keskellä seilaaminen ei aina ole helppoa. Ihmisten vaatimukset ja odotukset ovat suuria. Vaatimuksia ei tule ainoastaan ulkopuolelta. Kasvattaja asettaa suuria vaatimuksia myös itselleen - ja niin toki pitääkin.

Olemme tottuneet vaatimaan maksamistamme palveluista ja tavaroista moitteettomuutta. Jos sitten koira ei olekaan täysin "ehjä" tai se ei sovellu mieleiseksemme "harrastusvälineeksi", osoittaa syyttävä sormi myyjään. Tässä ajatusmaailmassa unohdetaan se tosiasia, että koira on elävä olento. Vaikka kasvattajat parhaansa tekisivät, on viimeinen sana lopputuloksesta muualla kuin meidän käsissämme.

Nykyään koiria jalostetaan meriiteillä. Paljon kritiikkiä on saanut näyttelykoirajalostus, joissa vain näyttelytuloksilla on merkitystä. Pelätään, että siinä sertijalostuksessa unohdetaan olellisemmat asiat, kuten terveys ja luonne. Varmasti aiheellinenkin pelko monen kasvattajan työn kohdalla.

Toinen nouseva suunta on tämä harrastuskoirajalostaminen. En aina ole ihan varma, onko tämäkään se oikea suunta... Usein ääripää kuin ääripää johtaa ojasta allikkoon.

"Harrastuskoirakasvattajat" etsivät näyttäviä, nopeita ja "vietikkäitä" koiria jalostukseen. Ei siinä mitään, jos sattuu olemaan rotu jossa se peruspaketti (mm. hermot, luoksepäästävyys ja kovuus) ovat kunnossa. Valitettavasti kuitenkin suurella osalla roduista ei ole. Collie on tyyppiesimerkkinä rodusta, jolla ongelmia on paljon juuri perustuksissa! Emme voi alkaa täyttää koiraa noilla näyttävillä ominaisuuksilla, ennen kuin hermot (ja muut perusjutut) ovat vakaalla pohjalla. Jos näin teemme, saamme koiria joiden elämä ei vastaa nyky-yhteiskunnan niille laatimia vaatimuksia. Heikkohermoinen koira törmää aivan liikaa sille vaikeisiin tilanteisiin, eikä useinkaan niistä selviä. Pahimmillaan tällaisen koiran kanssa on mahdoton elää. Siinä ei auta vauhdikkaat agility-suoritukset, näyttävä pk-tottis tai hieno tittelirivistö - ei vaikka ne tittelit olisivat arvostettuja "käyttötitteleitä".

Yksi asia joka myös unohdetaan jalostuspuolelta, että se on askel kerrallaan otettavaa työtä. _Ei kasvattajilla ole_ sitä "täydellistä koiraa", jolle sitten haetaan se "täydellinen" puoliso. On pakko käyttää sitä vajavaista koiraa, jolla on monenlaisia puutteita. Eikä ne puutteet ole vain ulkonäköpuolella, vaikka miellellään ne puutteet sitten juuri sinne valitsisi, jos valita pitää.

Terveyspuolella ei saisi tehdä kompromissejä - ainakaan oleellisissa asioissa. Kompromissin voi tehdä vähäpitoisissa asioissa, jotka eivät koiran elämää haittaa (esim. collieilla crd). Jossain tapauksessa voi olla hyväksyttävää käyttää jopa sitä C-lonkkaista tai coloboma-silmäistä koiraa. Silloin vaaditaan jo kuitenkin kunnon perusteluja, sillä onhan collieissa niin paljon niitä näiden asioiden osalta terveitäkin koiria käytettävinä. Sen sijaan kovin hyväksyttävästi ei katsota jos jalostukseen käytetään parantumattomasti sairasta, oireilevaa koiraa; oli kyseessä sitten allergia tai vaikkapa epilepsia tai kilpirauhasen vajaatoiminta.

Luonnepuoli on se kaikista hankalin. Mukaan astuu mielipide-erot siitä, mikä sitten ensinnäkin on hyväluonteinen koira. Toisen mielestä hyväluonteinen on kiltti, ihmisille ystävällinen yksilö, joka ei häiritsevästi pelkää mitään. Toisen mielestä koiralla pitää olla tiettyjä ominaisuuksia, voidakseen pitää sitä hyväluonteisena. Kasvattajista löytyy ihmisiä, joiden mielestä dominoiva koira on ei-ei, ja kasvattajia, jotka pitävät samaa yksilöä vahvana valintana ("sillä on ominaisuuksia eikä ole mikään lälly"). Yksi hakee nopeaa ja vilkasta, toinen rauhallista ja helppoa.

Suuren suuri ongelma harrastuskoiraominaisuuksista puhuttaessa on se, että ihmiset puhuvat yleensä täysin eri kieltä. Termit voivat olla samoja, mutta kuitenkin puhumme eri asioista!

Otetaan esimerkiksi saalisvietti. Toiselle se on esim. patukan/rätin saalistamista suullaan ja tassuillaan. Toinen näkee asian laajemmin. Onko koira, joka kyllä syttyy leikkimään hyvin, mutta ei lähde liikkuvan pupun perään saalisviettinen? Entä jos koira ulkona saalistaisi kaikkea liikkuvaa, mutta ei halua tarttua suullaan patukkaan/rättiin - onko tällainen saalisviettinen. Mitä eroa on saalisvietillä ja riistavietillä?

Entä mitä on taistelutahto? Entä terävyys? Puhekielessä terävyydellä tarkoitetaan usein nopeasti ja vahvasti reagoivaa koiraa, luonnetestissä taas koiran halua/kykyä puolustaa itseään.

Ei siis ihme, että luonnepuolen asioissa puhuttaessa olemme usein ulkona kuin lumiukot. Eihän meillä ole edes täsmällistä yhteistä termistöä! Puhumattakaan että kaipaamme hyväluonteiselta koiralta usein jopa täysin vastakkaisia asioita.

Pienin askelein on kuitenkin edettävä. On hyväksyttävä se tosiasia, että jokaisessa koirassa on puutteensa, mutta pyrittävä samalla kohti rotumääritelmän luomaa ihannecollieta. Eikä vain ihannecollieta, vaan paljon laajemmassa mittakaavassa. Meidän tulisi pystyä jalostamaan tähän yhteiskuntaan sopivia hyviä lemmikkikoiria, joista on ihmisystävälleen paljon iloa niin kotona kuin yhteisissä harrastuksissakin.

Yksi kasvattaja ei yksistään pysty yhtään rotua kehittämään. Tarvitsemme yhteistyötä. Tässäkin kohden kuitenkin törmätään suuriin ongelmiin. Jokaisella kasvattajalla on oma ajatus siitä oikeanlaisesta colliesta, eikä nämä ajatukset useinkaan tunnu kohtaavan. Yritäpä siinä sitten kysellä mahdollisesta jalostusuroksesta! Ulkonäkö- ja terveyspuolelta vielä voidaan saada jonkinlainen yhtenäinen mielipide siitä, mikä uros on ukkojaan. Siinä vaiheessa kun aletaan miettiä luonneominaisuuksia, ollaankin sitten todella heikolla jäällä edellämainituista asioista(kin) johtuen.

Yhteistyö on vaikeaa myös eri koiraverilinjojen omistajien välillä olevien ristiriitojen takia.
"Tuo kasvattaa ihan surkeita koiria!",
"Et kai sinänyt SEN linjaista käytä!",
"Olen kuullut että siinä linjassa on sitä, tätä ja tuota..." (missäpä linjassa ei sairastuneitakin yksilöitä olisi?)

Mutta eipä hätää... Käytetään sitten jälleen kerran sitä "omaa" koiraa/kasvattia - tai vähintään sitten kaverin koiraa tai "oikean linjaista" urosta (mitäpä me sukusiitosasteista). Joskus toki se uros onkin ihan passeli valinta, mutta kapeakatseinen ajattelutapa jättää monia potenttiaalisia valintoja pois.

Välillä huomaa olevansa lasten hiekkalaatikolla, joissa henkilökemiat ja oma napa on huomattavasti tärkeämpiä asioita kuin koirankasvatus.

Sitten vielä tämä "avoimuus-kortti"! Jokainen voi käydä lukemassa Collieyhdisten foorumista, millaisen vastaanoton sai ajatus julkisesta avoimuudesta. Sieltä löytyy muutamiakin ketjuja avoimuus-aiheesta.

Sääliksi käy nuoria, aloittelevia kasvattajia. Heillä kun ei vielä ole vuosien varrelta kertynyttä tietomäärää ja listauksia esim. sairastuneista koirista. Itselläni tällä hetkellä listattuna on 600 sairastunutta/pikkuvikaista pk collieta, jotka minä ja ystäväni olemme keränneet vuosien mittaan eri julkaisuista, netistä ja ihan "suusta suusta"-tavoin. Nuoret kasvattajat eivät tällaisiin aarrearkkuihin pääse käsiksi, koska vastustus asioiden julkaisemiseksi yhteisessä tietokannassa on niin suurta. Hyviä syitä löytyy aina, jos vain syitä haluaa etsiä.

Kaikki tämä johtaa siihen, että kasvattaminen on välillä kovin sotaista puuhaa. Jokainen tuhertaa sitä omaa pientä (tai isoa) kasvatustyötään pienissä ympyröissään, heittäen välillä hajupommeja sinne toisiin leireihin. Kauan kasvattaneet nostavat itsensä jalustalle aloittelevien kasvattajien edessä. Aloittelevat kasvattajat katsovat nenänvartta pitkin niitä vanhoja kasvattajia, jotka ovat tehneet sitä ja tätä väärin. Näyttelyharrastajat tuhahtelevat rumille "käyttöcollieille" ja harrastuspainotteiset julistavat helvetin tulta näyttelyharrastajille, jotka pilaavat rodun luonteen ja terveyden. Tuontikoirien omistajat tuovat kaikkea rupua ja ongelmaa tuhoamaan Suomessa olevaa kantaa, ja tuontikoirien omistajat osoittavat sormella niitä, jotka eivät huolehdi uuden veren tuomisesta tänne pohjolaan. Tavalliset koiranomistajat heristävät nyrkkiään kun kasvattajat jalostavat tahallaan sairaita ja kaikin puolin viallisia koiria heidän riesakseen, ja kasvattajat huutavat suureen ääneen kuinka ihmiset pilaavat heidän työnsä tulokset eivätkä muutenkaan ymmärrä kasvattamisesta mitään.

Aah... Kuten huomaatte, koiramaailma on leppoisa paikka. Enköhän siis löydä blogiin jatkossakin jotain pureskeltavaa ja ajatusvirtaa koiramaailman ihmeellisyyksien tiimoilta. Tervetuloa seuraamaan ja kommentoimaan.