Taikanappi

Joskus sitä toivoisi omistavansa taikanappulan. Sellaisen jota painamalla ongelmat katoavat ja aurinko alkaa paistaa...

Tähän mahdottomaan toiveeseen törmää koiramaailmassa jatkuvasti. Harrastuspuolella toivotaan pika-apua huonoon seuraamiseen, koiran ääntelyyn liikkeiden aikana, koiran haluttomuuteen tai yli-innokkuuteen - tai mihin milloinkin. Koiran (meidän mielestä) ikäviin tapoihin toivoisimme pika-apua. Ongelmakäytös pitäisi loppua napin painalluksella, tai viimeistään jos raahaudumme ihan ongelmakoirakouluttajan puheille asti!

Nopeita tuloksia pitäisi saada myös koekentillä. Jokainen kisa tai koe pitää onnistua, tai muuten koira leimataan sekundahurtaksi. Koira on sitä parempi, mitä nopeammin se tahkoo tuloksia. Voi niitä ressukkakoiria, joiden kanssa joudutaan käymään useampi kisa/koe ennen kuin tulokset alkavat näkyä.

Koiran toki pitää olla myös mahdollisimman nuori tuloksia tehdessään. Tokokokeessa alokasluokka pitää olla läpäisty viimeistään koiran ollessa 1-vuotias, mutta mielellään heti 10 kk:ta täytettyä. Mitä nopeammin ja tehokkaammin, sitä parempi koira.

Muotovaliopuolellakin sertit pitäisi saada kasaan nopeasti ja tehokkaasti. Tämä on johtanut siihen, että osa kasvattajista on alkanut suosia nopeasti kehittyviä koiria. Useasti saakin lukea juniori- tai nuorten luokan koiran arvostelusta, kuinka kehittymätön koira vielä onkaan. Ei taida olla yksi tai kaksi innokasta näyttelykokeilijaa, joka on menettänyt mielenkiintonsa näyttelytouhuun heti alkumetreillä, kun on käteensä saanut koirastaan tällaisen ikävänsävyisen arvostelun.

Nopeasti ja tehokkaasti - tässä on tämän maailman mantra. Jos joku ei siihen yllä tai halua yltää, niin tyytyköön sitten olemaan toisen luokan kansalainen. Koira joka ei näitä vaatimuksia toteuta, leimattakoot korkeintaan keskivertopiskiksi. Pahimmillaan sellaisella koiralla ei ole tilaa meidän maailmassa, ja heitämme sen joko kiertoon keskivertorukkasena tai hankimme sille paikan montusta.

Ja kuitenkin koira on eläin, joka toimii aina oikein. Ei ole koiran vika, jos ihminen ei osaa, halua tai vain viitsi. Jos emme saa koiraa ymmärtämään mitä siltä haluamme, syytämme siitä koiraa. Jos emme viitsi koiralle asiaa opettaa, syytämme siitäkin koiraa. Jos naapuri on onnistunut ilmaisemaan toiveensa omalle koiralle selkeämmin, syytämme jälleen omaa koiraamme - joka siis todennäköisesti tietysti *ittuilee.

Parhaimmillaan ymmärrämme, että syy ei ole koiran. Mutta... Niin, juuri mutta. Aina löydämme sen mutta-sanan. "Mutta kun sillä ei ole tarpeeksi saalisviettiä, mutta kun se on pehmeä, mutta kun sitä ei kiinnosta, mutta kun se nyt vain on tuollainen..."

Jotkut ymmärtävät kaivaa jopa sen peilin eteensä, tuijottavat syyllistä ja miettivät, mikä menee pieleen. Joskus jopa keksitään asiaan johtaneet syyt. Mutta silloinkin meille tulee kiire. Kun ei tuloksia tulekaan heti, toteamme jälleen koiran olevan "vain tuollainen"... Mihin katosi se ihminen, joka juuri katsoi peiliin, todeten syyn olevan itsessään (tai taidoissaan) ja lupasi tarttua härkää sarvista?

Ehkä koiralla saisi olla parempi hermorakenne, vahvempi taistelutahto ja innokkaampi asenne. Mutta entä se koirakon toinen osapuoli? Mikä on sen hermorakenne, sisukkuus, kestävyys ja maltti? Ei kai käy jälleen niin, että näemme rikan toisen silmässä mutta emme huomaa malkaa omassamme? Laitamme syyn sen eläimen niskoille. Eikö suuremmassa tulosvastuussa olekaan se parivaljakon viisaampi osapuoli?

Rintaa röyhistellen me luomakunnan kruunut kuljemme eteenpäin toitotellen kuinka viisaita olemme. Yksinkertaista koiraeläintä emme kuitenkaan jaksa nähdä yksinkertaisena koiraeläimenä, vaan lykkäämme sen täyteen omia odotuksiamme ja tunteitamme. Inhimillistämme otuksen ja sitten kiukuttelemme sille, kun se toimiikin kuten koiraeläin toimii. Emmekö voisi oikeasti olla viisaita ja ottaa selvää, miten koira toimii, sen sijaan että keskitymme kiukuttelemaan sille? Voi missä on se viisas ihminen??

Ehkä jollakin koirayksilöllä koulutuksellisesti vahvuus ei ole taistelutahto - mutta entä sitten? Mikä ongelma on viisaalle ihmiselle käyttää sen koirayksilön vahvaa motivaatiota ruokaan? Herkempi koira ei ole huonompi harrastuskaveri kuin kovapäinen, rauhallisempi yksilö ei tarkoita samaa kuin patalaiska tai räyhäävä samaa kuin aggressiivinen.

Suurin ongelma on ihminen. Ehkä emme ole osanneet luoda koiraamme tarpeeksi vahvaa suhdetta ja se on siksi epävarma tai ei halua työskennellä kanssamme? Ehkä epäloogisuutemme on opettanut koiralle varovaisen tai jopa passiivisuuteen kääntyvän tavan vastaanottaa vaatimuksiamme ja tilanteita. Ehkä koira on oppinut, että hyökkäys on paras puolustus? Parhaimmillaankin joudumme myöntämään, että emme ainakaan ole osanneet tukea ja auttaa koiraa pääsemään eteenpäin tai selviämään peloistaan.

Toki koiratkin ovat yksilöitä ja porukasta löytyy niitä "rassu"-yksilöitä. Ääripäät ovat aina ääripäitä. Paljon on kuitenkin asioita, joihin VIISAS ihminen voisi vaikuttaa. Paljon on asioita, joihin tämä sama viisas ihminen vaikuttaa - eikä valitettavasti useinkaan sinne positiiviseen suuntaan.

Koira on koira. Se on eläin, joka toimii vaistojensa ja oppimisensa asioiden mukaisesti. Lisäksi jokaisella yksilöllä on oma persoonallisuutensa, joka myös vaikuttaa sen käytökseen. Paljon voimme vaikuttaa oppimispuolella, mutta ellemme ymmärrä koiran vaistotoimintaa, emmekä anna tilaa koiran omalle persoonalle, teemme väärin eläintä kohtaan. Onko meillä edes oikeutta vaatia koiraa muuttamaan omaa persoonaansa? Ainakin tuntuu, että vaadimme jatkuvasti koiraa olemaan jotain muuta, kuin mitä se yksilönä on.

Koira voi olla mahtava ystävä ja harrastuskaveri. Se on rehellinen ja aidosti tunteva eläin. Se ei valehtele, esitä tai *ittuile. On uskomatonta kuinka uskollinen tämä eläin on sellaisillekin ihmisille, jotka kohtelevat sitä epäreilusti, vaativat siltä mahdottomia, eivätkä huolehdi siitä asianmukaisesti. Tällaista uskollisuutta harvoin tapaa ihmisten keskuudessa!

Takaisin toivomaani taikanappulaan. En taida olla ainoa, joka sitä toivoo. Tiedän, ettei sellaista taikanappulaa kuitenkaan ole. Pika-apua koulutusongelmiin, ongelma-käyttäytymiseen, tulosten metsästämiseen tai edes hihnassa vetämiseen ei ole tiedossa. Parhaimmillaan saattaa löytyä kikkakolmonen, jolla pienet vinottain seuraamiset tai hitaat maahanmenot saadaan parannettua (riippuen ongelman laadusta ja syistä). Mutta se taikanappula...

Pakko tyytyä siihen, että on nostettava takapuoli koneen äärestä ja tartuttava härkää sarvista. Pahinta asiassa on se, että useinkaan härkää ei kesytetä kovinkaan nopeasti. Pahimmillaan ongelmien kesyttämiseen menee kuukausia - ehkä vuosiakin. Olemmeko valmiita siihen? Onko toiveemme sen arvoisia? Olemmeko OIKEASTI valmiita ja tarpeeksi sinnikkäitä siihen?

Katson taas peiliin. Näen laiskan, kunnianhimottoman ja taikanapista haaveilevan ihmisen. Luojan kiitos MINUN ei ole pakko!