Polkuja

Aamulenkillä sain ilokseni huomata, että vakiolenkkimme oli vihdoin saanut kuljettavan polun. Vaikka olen talvi-ihminen ja nautin pakkasista ja lumesta, niin tämä lumimäärä on jo hieman haitannut lenkkeilyä. Tylsiä hihnalenkkejä kävelyteillä - kukapa niistä nauttisi. Metsään tai muualle rauhaan sitä mieli kaipaa...

Uutta polkua tarpoessa tulin kohtaan, jossa ihmiset eivät olleet osanneet päättää mistä kohtaa kulkisivat. Hyvästä tallotusta polusta hajaantui useita muutamien ihmisten kulkemia pieniä, epätasaisia polunalkuja. Siinä sitten itsekin arvoin, mikä noista polunaluista olisi se järkevin. Valitsemallani polunpätkällä pyrin astumaan kohtaan, johon kukaan muu ei ollut astunut. Näin pystyin itsekin auttamaan hieman uuden, yhteisen polun rakennustyössä.

Koirankasvatus on parhaimmillaan samanlaista yhteisen polun kulkemista. Nykyaikana collie on jo sen verran yhtenäinen rotu, että voidaan ajatella lähtevämme suurinpiirtein samasta lähtöpisteestä. Kasvattaminen olisikin tältä osin helppoa, mikäli kaikki kulkisivat sitä yhteistä rakennettua polkua kohti yhteistä ylvästä päämäärää - rodunomainen collie. Yhteistyöllä saatu polku on helppo kulkea. Eteneminenkin on paljon nopeampaa kuin lumihangessa yksin tarpoessa.

Jos kaikki kuljemme samalla polulla jonossa, saamme aikaan kuitenkin vain varsin kapean polun. Vaikka tällainen polku olisi kuinka hyvin tallottu, on sen kulkeminen hankalampaa. Siksi on hyvä, että osa kulkijoista astuu aina välillä hieman sivulle kohtiin, johon ei kukaan muu ole vielä astunut. Näin tehdessä polku pikkuhiljaa levenee, ja kulkeminen helpottuu edelleen.

Se, joka näin tekee, joutuu etenemään hieman hitaammin. Hän joutuu tunnustelemaan jaloillaan maapohjaa ja kuluttamaan aikaa ja energiaa hieman enemmän. Joskus saattaa käydä niin, että tällainen kulkija huomaakin astuneensa kohtaan, johon ei olisi kannattanut astua; vaikkapa ojaan. Jalanjälki varoittaa kuitenkin muita kulkijoita tekemästä samaa virhettä tulevaisuudessa. Näin tästäkin askeleesta on perässä kulkijoille hyötyä.

Perässä tulijat voivat itse valita joko sen kapeamman, hyvin tallotun kohdan, tai astua hieman syrjään leventäen polkua. Se, joka lähtee kulkemaan täysin sivusta, saa harvemmin ihan heti kannatusta. Silloin näemme polun vieressä yksittäiset jalanjäljet, ja ehkä ihmettelemme, miksei kulkijalle kelvannut yhteinen polku. Jossain vaiheessa kuitenkin saattaa käydä niin varsinaisen polun leventyessä, että tämänkin jalanjäljet pikkuhiljaa liittyvät polkuun. Etukäteen tehty työ saattoi alussa vaikuttaa vähän oudolta, mutta lopputuloksena tämänkin kulkijan askeleet auttoivat pieneltä osin yhteisen tien rakentamisessa.

Harvemmin luonnossa näkee samalla tienpohjalla useita vahvasti tallottuja polkuja. Colliepiireissä näitä kuitenkin näkee linjakasvattajien muodossa. Suomessa on perustettu mm. 1990-luvulla ACP-Club (Corydon-linjaiset) ja 2000-luvulla ACT (Amerikkalaislinjaiset). Nykyään jälkimmäinen taitaa olla jo menneisyyttä(?). Näiden lisäksi useilla linjoilla on omat vahvat kannattajansa.

Maailma kuitenkin on muuttunut hurjasti. Nykyään harva kasvattaja pysyy enää pelkästään omassa tutussa polussa. Otamme askeleita toisille poluille, vaikkakin usein palaamme sitten heti takaisin omalle tutulle. Kuitenkin jokainen tällainen sivuaskel jättää jälkensä hankeen. Pienistä puroista kasvaa suuri virta, ja ehkä aikanaan huomaamme polun jälleen leventyneen.

Ihmisluontoon lienee kuuluvan, että meidän pitää aina jollakin tavoin perustella valintamme. Näin syntyy helposti myös vastakkaisasettelutilanteita. Minun polkuni on hyvä siksi, että sen rinnalla kulkee hienoja koivuja, joita on mukava kulkiessa katsella. Viereisellä polulla sitten älähdetään, että ei ne koivut mitään - meillä sentään on tällä puolella aivan ihanaa kuusimetsää. Kolmas hymisee omalla polullaan, ja kuiskii kavereilleen, että katso nyt kun nuo tappelevat. Tuollaiset tasaisilla polulla kulkijat. Meillä sentään on ihania mäkiä jotka tuovat vaihtelua tarpomiseen. Taitavat kulkea jossain ojanpohjalla nuo mokomat...

Perille pääsee myös täysin toista tietä. Jotkut saattavat kyllästyä kulkemaan massan mukana ja valitsevat täysin eri reitin. Vaihtelu saattaa virkistää, mutta saattaa hyöty olla suurempikin. Monet uudet tuulet ovat syntyneet näiden rohkeiden jalanjäljissä. Uusi ihmetyttää ja saa aikaan keskustelua - usein myös negatiivista arvostelua.

Kun vuonna 1999 kävin lonkkakuvaamassa Nitan, pyysin samalla kuvaamaan kyynärät. Eläinlääkäri ihmetteli asiaa, ja tokaisi minulle, että ei collieilla kyynärissä mitään vikaa ole, eikä niitä siksi kuvata. Tästä tokaisusta huolimatta ilmoitin kyynärkuvatkin haluavani. Tuolloin kyynärien kuvaaminen ei ollut vielä tapana, joten sinänsä eläinlääkärin ihmettelyn ymmärtää. Tuona vuonna Kennelliitto lausui ainoastaan yhdentoista pk collien kyynärät. Viime vuonna luku oli noussut 260 collieen. Verrattuna lonkkakuvien lausuntoihin, vuonna 1999 kyynärlausuttiin 4,6 % kyseisenä vuonna lonkkakuvatuista ja 2010 jo 73,8 %.

Joku on tässäkin ollut edelläkävijä, joka on lähtenyt tarpomaan omaa polkuaan. Mukava huomata, että seuraajia on riittänyt niin hyvin, että näinkin suuri prosenttiosuus kuvauttaa nykyään lonkkien lisäksi kyynärät.

Samanlaisia polunraivaajia löytyy nykyäänkin mm. geenitestausten ja terveystulosten julkaisu -muodoissa. Tulevaisuus näyttää, kasvaako näistä poluista vahvoja, helposti kuljettavia teitä, vai jääkö homma muutaman seikkailijan jalanjäljiksi.

Jokainen meistä voi valita polkumme. Voimme kulkea valmiiksi rakennetuilla teillä, leventää polkua astumalla välillä hieman syrjään, tai vaikka rakentaa ihan omamme ja katsoa, saako uusi reitti kannatusta. Uuden reitin kulkijat voivat tehdä mahtavia löytöjä. Kolumbus löysi retkellään ihan uuden maailman! Joskus uusi polku osoittautuukin paremmaksi tai lyhyemmäksi kuin mitä vanha oli. On myös polunalkuja, jotka myöhemmin osoittautuvat vikavalinnoiksi. Näistäkin voimme silti oppia.

Kaikki tiet vievät Roomaan - sanotaan. Koirankasvatus taitaa kuitenkin olla enemmän seikkailu, jossa lopullista päämäärää ei kukaan koskaan saavuta. Kaikki pyrkivät maaliin (täydelliseen, rodunomaiseen yksilöön), mutta loppujen lopuksi tällainen maali on yhtä tavoittamattomissa kuin täydellinen ihminenkin. Toisen Rooma ei välttämättä edes olisi kaikkien Rooma.

Jokaisella kasvattajalla on mahdollisuus luoda omanlaisensa seikkailu. Aloittelevat valitsevat usein alussa saman polun, joita kokeneemmat ovat jo kartoittaneet. Rohkeuden kasvaessa voi osa haluta lähteä tutkimaan maailmaa hieman kauemmas. Osa vahvistaa jo kuljettuja polkuja seikkailunsa alusta loppuun. Meitä kaikkia tarvitaan. Niitäkin, joiden seikkailu opettaa reitin, johon kenenkään ei kannata lähteä.

Yhteinen, hyvin poljettu tie on kuitenkin hyvä olemassa. Hurjimmatkin seikkailijat voivat välillä liittyä helpoksi raivatulle polulle, levähtää ja jakaa tutkimusmatkoillaan kerännyttä tietoaan muille. Tällainen valtaväylä onkin parhaimmillaan koko kasvatustyön perusta, jossa voimme sopia yhteisiä liikennesääntöjä,  kokoontua yhteen, jakaa oppimaamme ja ennenkaikkea oppia muilta lisää.