Pentulaatikosta poimien

Kuuluisa koirankasvattaja Juha Kares (Chic Choix) on ottanut blogissaan kantaa moneen mielenkiintoiseen asiaan. Hänen ajatuksistaan tunnetuin lienee luonnonmukaisuus koiran kasvatuksessa. Aikanaan hänen kirjoittamansa teksti aiheesta kiersi monella keskustelupalstalla ja sähköposteissakin. Näin ollen hänen ajatuksensa tästä lienevät tuttuja lähes kaikille pidempään kasvattaneille koirankasvattajille.

Kirjoitin aikaisemmin narttujen pakkoastuttamisista. Tähän aiheeseen Kareskin oli ottanut kantaa. Oli mukava huomata kuinka samoilla linjoilla tässä asiassa olemme.

Olen viime aikoina kovasti miettinyt pentujen kasvuun ja valintaan liittyviä aiheita. Edessä on vuodenaika, jolloin monessa perheessä kyseinen aihe on ajankohtainen. Vanha neuvo: "Ota se joka tulee ensimmäiseksi luo" ei yleisesti ottaen enää ihmisille riitä. Eikä toki pitäisikään riittää.

Usein kotikaveria etsivälle pennun valinta tuntuu olevan helppo. Varataan pentu sellaiselta kasvattajalta, jolla sattuu olemaan sopivan värinen ja sukupuolinen pentu sopivaan aikaan. Toki kasvattajan tulisi myös olla mahdollisimman lähellä. Aina vain helpompi jos kasvattaja valitsee pennun perheelle vielä heidän puolestaan. Ellei, niin valitaan fiiliksellä se söpöin.

Jos perhe on kiinnostunut harrastus- tai näyttelykoirasta, vaikeutuu homma heti. Näyttelykoira valitaankin usein kokeneelta kasvattajalta, joka osaa arvioida jo pikkupennusta sen lupaavuutta. Lisäksi pentueen vanhemmilla toivotaan olevan kiva tittelirivistö nimen edessä - se kun antaa turvallisuuden tunteen pienen näyttelylupauksen tulevaisuuden näkymästä.

Harrastuskoiraa etsivät toivoisivat pystyvänsä käyttämään vastaavaa kaavaa. Olisi mukava ottaa pentu koulutustunnuksia omaavilta vanhemmilta, joilla toki olisi lisäksi mahtavat luonnetestipisteet. Kasvattajankin tulisi osata arvioida pienistä koiranaluista niiden luonneominaisuudet vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Kuinka paljon sitten pienestä koiranpennusta oikeasti pystyy näkemään? Ulkonäköpuolella kokenut kasvattaja varmasti osaa arvioida pennuista paljonkin asioita. Tuskin kukaan kasvattaja on valmis antamaan pentukasvateilleen mitään näyttelyvoittotakuuta, mutta varmasti moni kokenut kasvattaja osaa sieltä pentulaatikosta ne lupaavimmat näyttelytähdet poimia.

Jotta osaisimme vastata kysymykseen lupaavasta harrastuskoiranalusta, meidän tulisi ensin määritellä raamit sellaiselle. Lajivalinta toki vaikuttaa jonkin verran, mutta onko olemassa jotain yhtenäisiä asioita, joita jokaiselta hyvältä harrastuskoiralta vaaditaan?

Helpompi ajatella, mitä hyvä harrastuskoira EI saisi olla. Ensimmäiseksi mieleen tulee arkuus. Jos koira pelkää ihmisiä, eri tilanteita tai paikkoja, on sen kanssa harrastaminen hankalaa. Voimme siis ajatella että hyvän harrastuskaverikoiran tulisi suhtautua ihmisiin avoimesti tai välinpitämättömästi - mutta ei häiritsevän pelokkaasti. Samoin sen tulisi pystyä olemaan vapautuneesti eri tilanteissa ja paikoissa.

Ensimmäinen ongelma tuleekin jo tässä. Toki huomaamme, jos pentu on silminnähden arka, pyrkien väistelemään tai jopa piiloutumaan ihmisiltä. Samoin voimme arvioida suuntaa antavasti pennun reaktiota, jos viemme sen uuteen paikkaan ja seuraamme miten se lähtee paikkaan tutustumaan. Voimme myös seurata, miten pentu reagoi sille uusiin asioihin, ääniin ja hajuihin.

Jos pentu on silminnähden arka, voi työ sen kasvattamiseksi ihan jo pelkästään "kotikoira-tasoiseksi" olla kovin työläs. Kaikki harrastuskaveria etsivät ymmärtävätkin jättää tällaisen pennun pois laskuista. Toisaalta tällaisia, oikeasti selvästi arkoja pentuja näkee harvoin. Silloinkin kun näihin törmää, on syynä yleensä kasvattajan vaillinainen työ pentujen sosialistamisen kanssa. Tällaiset pennut ovat yleensä eläneet pienessä tilassa lähes ilman ihmiskontakteja ja kokemuksia.

Sen sijaan hieman varovaisempia pentuja näkee jo useammin. Tällaiset pennut saattavat istahtaa ensin hetkeksi, katsella kun muut pennut ryntäävät tutkimaan uutta ihmistä / tilannetta, ja liittyvät sitten hetken päästä mukaan. Riippuen paljonko aikaa tähän harkintaan menee ja miten pentu tämän jälkeen tilannetta lähestyy, voimme arvioida onko pentu häiritsevän varovainen, vaiko vain fiksun harkitseva. Fiksun harkitsevista pennuista voi kasvaa aivan mahtavia harrastuskavereita. Usein harkitsevat pennut ovatkin osoittautuneet koiramaailman einstaineiksi, joilla harvemmin on ongelmia ymmärtämisen tai keskittymiskyvyn kanssa.

Pentu kuin pentu tarvii kuitenkin paljon kokemuksia erilaisista ihmisistä, tapahtumista ja paikoista. Pentulaatikkoon kurkkimalla et pysty vielä tietämään, kuinka paljon juuri valitsemasi yksilö loppujen lopuksi kokemuksia tarvitsee. Jokainen tilanne joko vahvistaa tai heikentää pennun itseluottamusta. Toki oikein varovainen pentu tarvii hyviä kokemuksia erityisen paljon, saadakseen luottamuksen itseensä ja tilanteisiin vahvistumaan.

Toinen asia mikä kovasti mietityttää on koiran temperamentti. Olisiko harrastuskoiran hyvä olla vilkas vaiko rauhallisempi. Pystyykö tätä ominaisuutta arvioimaan pennusta?

Otetaan ensin ääripäät. Erittäin vilkkaat (puhun ääripäästä häiritsevän vilkas luonnetestin mukaan) koirat ovat yleensä vauhdikkaita touhuilijoita, jotka eivät pysähdy "koskaan". Niiden tekemisen tarve on loppumaton. Niille ei välttämättä riitä normaali treenaaminen ja lenkkeily, vaan ne tarvitsevat enemmän. Niiden keskittymiskyky on olematon, joka ymmärrettävästi voi hankaloittaa koulutusta. Tällaisten koirien ongelmat koulutustilanteissa nimenomaan ovat keskittymiskyvyn puute, joka näkyy asioiden heikkona omaksumisena ja suurena häiriöherkkyytenä.

Toisena ääripäänä on sitten matalatemperamenttinen koira. Tällainen apaattisen kuvan antava koira kulkee mukana kuin matkalaukku. Se on hidas syttymään uusiin asioihin. Keskittymiskykyä sillä kyllä yleensä riittää. Jos sen motivaation tekemiseen on onnistuttu luomaan hyväksi, se myös puurtaa treenin parissa, kunhan vain saa tehdä omaan tahtiinsa.

Voimme huomata, ettei ihanne kuulu kumpaankaan ääripäähän. Harrastuskoiralle hyvä temperamentti on jotain tuolta väliltä. Mielestäni onkin makuasia, sopiiko ihmiselle vilkkaampi, vai vain "kohtuullisen vilkas" harrastuskoira. Itselläni on ollut kumpiakin, ja kumpienkin kanssa olen ihan mukavia tuloksia saanut aikaan. Itseni tuntien veikkaisin kuitenkin erittäin vilkkaan olevan minulle jo täysin liikaa. Mieluummin minulle sopii se keskittymiskykyisempi ja vähemmän häiriökerkkä pari, joka antaa minullekin aavistuksen enemmän aikaa päättää seuraavan siirtoni. Tässä kohden jokaisen tuleekin siis miettiä omaa luonnettaan ja sitä, mikä tuntuisi itsestä paremmalta. "Toinen tykkää muhkummasta".

Temperamentti on yksi asioista, jota pystyy aika kivasti arvioimaan jo pentulaatikosta. Pennun ostaja kyllä on tämän asian kanssa aika paljon kasvattajan armoilla. Muutama tunti ei millään riitä arviointiin silloin, kun puhumme pienistä "vauvoista". Se pentueen vilkkain saattaa olla juuri päättänyt ottaa kolmen tunnin maratonpäiväunet, ja rauhallisin taas keksinyt kääntää maailman hyrskyn myrskyn.

Muita harrastuskoirapiireissä mainittuja tärkeitä luonneominaisuuksia koirilla on toimintakyky, taistelutahto, pehmeys/kovuus ja tärkeimpänä hermorakenne. Lisäksi tarvitaan jotain, jolla koira palkkaantuu (esim. ruoka, leikki tai hyväksyntä eli laumavietti).

Toimintakyvyn ja rohkeuden väliin laitetaan usein yhtäläisyysmerkki. Kuitenkin toimintakyky on paljon laajempi käsite. Toimintakykyä on myös pakeneminen. Voikin sanoa, että hyvä harrastuskoira pystyy toimimaan koiran näkökulmasta järkevällä, tilanteen mukaisella tavalla. Jos koiralla on itseluottamus kohdallaan ja elämä on opettanut sille, että se kyllä pärjää, hyvä toimintakyky näkyy usein juuri rohkeutena. Kumpaan suuntaan, rohkeuteen tai pakoon, toimintakykyisen koiran käytös kääntyy, riippuu siis paljon elämänkokemuksesta.

Pennun toimintakyvyn arvioiminen saattaakin olla joskus aika hankalaa. Väsynyt, turvalliseksi olonsa tunteva pentu, ei välttämättä näe syytä toimia, vaikka jotain outoa tapahtuisikin. Samoin se harkitsevampi pentu saattaa hieman ensin miettiä toimintasuunnitelmaansa, ja toimia vasta sitten. Myös temperamentti vaikuttaa hurjasti pennun tapaan reagoida. Vilkkaampi yksilö toimii aina yllättävissä tilanteissa nopeammin ja suuremmalla voimalla kuin rauhallisempi - niin hyvässä kuin pahassakin. Tärkeintä lieneekin pitkällä aikavälillä arvioida kokonaisuutta. Jos pentu jähmettyy toimimattomaksi aina yllättävissä tilanteissa pystymättä ratkaisemaan pienen hetkenkään jälkeen asiaa, voi kyseessä olla heikon toimintakyvyn omaava pentu. Tällaisenkin pennun toimintakyvyn kasvua voi aavistuksen omalla kasvatuksellaan tukea, mutta kovin toimintakykyistä tällaisesta "silmät kiinni - pää pensaaseen" -pennusta tuskin koskaan kasvaa.

Taistelutahdosta puhutaan usein leikkimisen yhteydessä. Luonnetestissä yksi tapa mitata tätä ominaisuutta on koiran kanssa leikkiminen (vetoleikki). Taistelutahto on kuitenkin paljon laajempi käsite. Parhaiten asiaa voisi kuvata sanalla sisu. Taistelutahtoinen koira on sisukas, eikä se anna periksi, vaikka matkalla olisikin esteitä.

Tämä ominaisuus on kovin yksilöllisesti kehittyvä. Ihmiset pyrkivät mittaamaan sitä pennuillakin leikittämällä niitä. Koiran saalisleikki onkin tosi kiva moottori koiran koulutuksessa. Usein ensimmäisiä merkkejä kehittyvästä saaliskäyttäytymisestä nähdäänkin heti, kun pennut alkavat liikkumaan ja niiden näkökyky alkaa hahmottaa paremmin liikettä ja välimatkoja. Sen sijaan vastustaminen, joka kuuluu yhtenä osana taistelutahtoon, saattaa kehittyä paljon hitaammin ja yksilöllisemmin. Osa pennuista saalistaa ja pitää kiinni saavuttamastaan lelusta päättäväisesti jo 5 viikkoisena, toiset taas voivat päästä kunnolla homman juoneen kiinni luovutusiän jälkeen. Silti tämä myöhemmin asiassa kehittynyt voi aikuisena omata paljon paremman leikkimisinnon ja taidon kuin tuo aikaisin homman hoksannut. Niinhän se ihmislastenkin kehityksessä: Ei se hitaammin puhumaan oppinut ole aikuisena sanallisesti lahjattomampi kuin aikaisemmin höpöttävä. Voipi tuosta hitaammasta tulla oikea runeberi ja nopeasti oppinut jäädä vastaavasti sanallisesti lahjattomammaksi.

Leikkiminen ja siitä palkkautuminen (tai palkkautumatta jääminen) ovat myös suuresti kehitettävissä oleva ominaisuus. Toki jotain pitää olla pohjalla, jotta sitä voidaan kehittää ja jalostaa. Löytyy myös koiria, jotka eivät halua ottaa esineitä suuhunsa - saatikka pitää niistä kiinni. Tämä ei tarkoita kuitenkaan, ettei tällainen yksilö olisi taistelutahtoinen. Sama koira voi olla äärettömän sinnikäs etsiessään maalimiestä hakumetsässä tai ylittäessään vastaan tulevia esteitä. Pitääkin siis erottaa toisistaan oikea taistelutahto (=sinnikkyys, sisu) ja palkkaukseen käytettävä saalisleikkiminen. Sisukkuus on todella hyvä voimavara harrastuskoiralle. Leikkimättömyys taas ei ole edes hidaste, jos vain koira toimii jonkin muun palkan voimalla.

Taistelutahto kehittyy kokonaisuutena pikkuhiljaa. Sen ilmenemiseen pentulaatikossa vaikuttaa jälleen useat muut asiat. Arvioiminen on parhaimmillaankin haastavaa:
Toinen pentu sisukkaasti yrittää kiivetä esteen yli päästäkseen esteen toisella puolella olevan emon luo. Ehkä sillä on nälkä, ja tarve on suuri. Toinen taas ei ole niin nälkäinen, ja siksi ei ole sillä hetkellä niin yrittelijäs. Ehkä vähän yrittää, mutta luovuttaa sitten huomattuaan veljellä olevan kivan pallon, jonka haluaa. Kolmas pentu on jo oppinut, että yksinkertaisesti sen esteen yli ei pääse vaikka kuinka yrittäisi, joten se ei edes yritä, vaan vain huutaa saadakseen emänsä luokseen.

Taistelutahto kehittyy koko koiran kasvuajan. Jos pentu kohtaa jatkuvasti ylitsepääsemättömiä haasteita, se oppii luovuttamaan ennen kuin kunnolla on edes yrittänyt. Jos taas pentu kasvaa kodissa, jossa haasteet voitetaan, kehittää se myös pennun itseluottamusta yrittää (ja sitä kautta myös onnistua) -> lisää sinnikkyyttä.

Jäljellä näistä mainitsemistani luonteenpiirteistä on vielä pehmeys ja hermorakenne. Pehmeys on eräänlaista herkkyyttä - joko tilanteita ja asioita tai ihmistä kohtaan. Pehmeä koira on herkkä muistamaan ikävät kokemukset ja se pyrkii välttelemään niitä jatkossa. Kova koira unohtaa ikävän kokemuksen samantien. Luonnossa kaikki koiraeläimet ovat pehmeitä, sillä se on elinehto. Jos susi putoaa kuoppaan, se muistaa jatkossa välttää samaa kohtaa estääkseen uuden onnettomuuden. Näin ollen kovuus on ihmisen jalostuksella aikaan saama piirre koirissa.

Kovin kova koira voi olla harrastusmielessä haastava puupää. Se ei osaa varoa eikä vältellä. Toisin kuin hieman pehmeä koira, se ei opi virheistään.

Pentulaatikostakin voi löytää hieman nöyrempiä ja kovapäisempiä tyyppejä. Helposti ihmiset sekoittavat kuitenkin sen sinnikkään pennun touhuilut kovapäisyyteen. Samoin pennun normaali varovaisuus huonon kokemuksen jälkeen, voi jonkun mielessä kääntyä päälaelleen koiran miinukseksi. Pentujen elinehto kuitenkin on oppia virheistään. Ääripäät (todella kovat ja todella pehmeät) osaa kasvattaja varmasti pentulaumasta löytää, mikäli siellä niitä on. Harvemmin kuitenkaan harrastuskoiriksi valikoituvista koiraroduista löytyy niin kovia tai pehmeitä koiria, että niiden tästä ominaisuudesta olisi normaalin, asiallisen koulutustavan valitsevalle ihmiselle haittaa.

Hermorakenne on yksi vaikeimmin arvioitavista pennun luonneominaisuuksista. Tämä on myös ominaisuus, johon ihmisen on käytännössä mahdoton vaikuttaa kasvatuksella. Koiralle on perimä joko suonut hermorakennetta, tai sitten ei. Ääripään huonot hermot voivat kasvattajan haaviin jo jäädä, mutta yleisesti ottaen huono hermorakenne ei ole vielä juurikaan pennussa nähtävillä. Esim. yksi huonon hermorakenteen ominaisista piirteistä, eli paukkuarkuus, alkaa näkyä koirilla usein vasta reilun vuoden ikäisenä - joskus jopa selvästi myöhemminkin. Hermorakenne on vahvasti periytyvä ominaisuus, ja jalostuskoirilla ehdottomasti yksi tärkeimmistä luonnemittareista.

Huono hermorakenne näkyy mm. koiran palautumiskyvyssä paineistavien tilanteiden jälkeen. Kuten ihmisetkin, niin myös koirat voivat pelästyä yhtäkkisiä asioita. Jos koiralla on huono hermorakenne, tilanne kuitenkin jää päälle, eikä koira tunnu pelästyksestään selviävän. Tällainen koira myös paineistuu yleisesti ottaen helposti. Ehkä pennut elävät kuitenkin vielä niin huoletonta aikaa ilman tajua oikeista elämän uhista, että ne eivät yleisesti ottaen vielä jää tilanteen päätyttyä ikäviä kokemuksia murehtimaan. Luonto suojaa pennun psyykettä tehokkaasti ja vaaran käsityskyky kehittyy pikkuhiljaa iän ja kokemuksien myötä.

Pennuilla aivot eivät ole vielä valmiit. Kun vielä moni asia on kytköksissä toisiinsa, ei kokonaisuutta voi vielä lähteä edes arvuuttelemaan. Suurempi osuus koiran aikuisluonteeseen onkin koiran tulevilla kokemuksilla, kuin perimällä. Näin ollen liiallinen pennun analysoiminen aiheuttaa pennun ostajalle (ja kasvattajalle) vain harmaita hiuksia. Tulevaisuuteen ei pysty näkemään. Tulevaisuuden rakennat itse - sinulle ja koirallesi.

Tärkeämpää onkin valita kasvattaja ja yhdistelmä huolella. Pennun lähtökohdat eivät koskaan ole paremmat kuin mitä sen geenit antavat myöden. Tärkeät 7-8 ensimmäistä viikkoa pentu elää kasvattajan hoidon ja hänen antamiensa kokemusten armoilla, joten kasvattajan paneutumisella on paljon merkitystä. Alussa mainitsemani Juha Kares kirjoittikin hienon kirjoituksen yhdestä tähän asiaan liittyvästä aiheesta, eli pikkupennun ruokinnasta.

Kun kriteerisi täyttävä yhdistelmä on valittu, voikin lopullisen valinnan tehdä kasvattajaa haastattelemalla ja fiilispohjalla. Luonteellisesti normaali, reipas ja utelias pentu on hyvä lähtökohta. Tärkeämpi asia, kuin tulevan koirasi taistelutahto on kuitenkin se, että persoonana se sopii sinulle. Vaikka saisit täydellisen koiran, niin se ei olisi mitään, ellei välillänne olisi sitä kuuluisaa sielujen sympatiaa ja sydämen rakkautta. Täydellinen koira harrastusihmisille ei välttämättä ole luonneominaisuuksilta ideaali koira. Usein juuri niiden ohjaajan ja koiran puutteiden sopasta syntyy se vahvin suhde. Täydellinen harrastusPARI on koira, jonka kanssa tunnet yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tuota tunnetta et voi ostaa, eikä sitä voi yksikään kasvattaja sinulle koiran muodossa mittatyönä kasvattaa.