Paikallisseurat - ME

Kirjoitin tämän tekstin noin vuosi sitten, mutta edelleen on ajankohtainen. Jaanpa sen nyt täälläkin suuremman yleisön pureskeltavaksi.

Yhdistystoiminnan juurilla

Viime päivinä olen joutunut miettimään kovastikin yhdistystoiminnan tarkoitusta, sen päämääriä ja myös tietynlaisia moraalisia suuntaviittoja. Ihmiset ymmärrettävästi ajattelevat näistä asioista monella tavalla ja monesta suunnasta. Oma ajatusmaailmani perustuu vahvasti tietynlaiseen ryhmähengen ylläpitämiseen ja ME-ajatteluun.

Ihan henkilökohtaisella tasolla ajatellen, olen taipuvainen miettimään, että eikö ole aivan sama, minkä seuran nimi mahdollisissa kilpailussa koirakon kohdalla vilahtaa. Minua ei haittaa, vaikka seurakaverini kuuluisi muiden seurojen riveihin – enemmän minua kiinnostaa oma edistyminen ja omien koirien kanssa touhuaminen.

Tähän olisi helppo päättää, mutta kun sydämellä on koko seura... Seura, johon tulin mukaan heti perustamiskokouksen jälkeen reilu 20 vuotta sitten. Vanhimpana edelleen mukana olevana jäsenenä ja pitkäaikaisimpana puurtajana koen siis vahvaa tarvetta miettiä asiaa hieman syvällisemmin.

Yhdistystoiminnan tarkoitus on yhdistää samanhenkiset ja samaa harrastusta harrastavat ihmiset yhteen vetämään yhdestä köydestä. Näin mahdollistamme harrastuksemme ja helpotamme jokaisen taloudellistakin taakkaa, kun taloudellisissa jutuissa voimme käyttää yhteistä rahakirstua. Koko yhdistys perustuu ME-henkeen. Yhdessä kerämme varoja, yhdessä jaamme työtehtäviä ja yhdessä ilakoimme onnistumisista ja tuemme toisiamme epäonnistumisissa.

Tähän asti tämä on yksinkertaista. Mutta... Sitten kilpailutoiminta kaikessa ihmisen kilpailuhenkisyydessään päätti liittää myös kilpailutoimintaan tätä ME-henkeä.

Kuten asioilla yleensäkin, niin tässäkin kolikossa on kaksi puolta. Toisaalta seura sai näkyvyyttä ja ME-henkisyys kilpailupaikalla tuli käsinkosketettavaksi. Jos itse ei pärjännyt, niin aina saattoi heittää raikuvat aploodit seurakaverille ja tuntea joukkuelajien fiilistä. MEIDÄN seuralainen onnistui! Hyvä ME! 

Toisaalta taas saimme pohdittavaksemme edustamisasiat. Mitä jos treenaa useammassa seurassa? Ketä edustaa silloin? Ketä kannattaa edustaa? Kenen riveihin minä kuulun?

Suuremmat seurat törmäsivät ongelmaan nopeammin. He ottivat selkeät kannat asiaan, ja vaativat kilpailijoita jotka hyödyntävät seuran toimintaa, myös edustamaan omaa seuraansa. Pienemmissä seuroissa taas ilakoitiin jokaisesta jäsenestä, oli edustus mikä tahansa. Toihan jäsen kuitenkin yhteiseen rahakirstuun sen pienen jäsenmaksun ja muutkin maksut. Usein talkootyöhönkin nämä kahden seuran kansalaiset osallistuivat kiitettävästi ja toivat näin ollen panostaan seuralle.

Pinnallisella tasolla kaikki oli siis hyvin. Kaikki voittaa tilanne?

Mikä tekee yhdistyksestä yhdistyksen? Onko se treenipaikka tai esteet? Historia?

Itselleni herää kysymyksiä, kun mietin sellaisen ihmisen intressiä, joka treenaa jossain seurassa, mutta sitten kuitenkin edustaa toista seuraa.

Ymmärrettäviä syitä on tällaiset käytännön syyt. Ihminen treenaa väliaikaisesti toisessa seurassa, ollessa paikkakunnalla kesätöissä, mutta pääosin vuodesta on toisella paikkakunnalla, jonka seurassa siis treenaa ja myös sitä edustaa. Tällä hetkellä agilityssä edustus on voimassa aina ko. kalenterivuoden, ja vain erityisistä syistä voi edustuksen kesken vuotta vaihtaa.

Valitettavasti usein syynä tuntuu kuitenkin olevan seuraa ”hajottavammat” syyt. Ei olla tyytyväisiä seuran koulutustarjontaan, kouluttajiin, yhteishenkeen, pyydettäviin työpanoksiin tai yksittäisiin ihmisiin seurassa.

Tyytymättömyys on joskus hyväksikin – se kun haastaa ihmisiä tekemään asialle jotain. Mielestäni seuran arvomaailma pohjimmiltaan perustuu siihen, että yhdessä teemme ja yhdessä pyrimme kehittymään ja myös kehittämään.

Jokaisella ihmisellä talkootöiden tekemisen mahdollisuus on yleensä rajallinen. On hienoa, jos tällainen ei-edustava ihminen auttaa talkoilussa, mutta sekin aiheuttaa moraalisesti pohdintaa. Todennäköisesti se työ, jonka tällainen ei-edustava seuran jäsen tekee seuralle, on pois siltä hänen edustusseuraltaan. Onko moraalisesti oikein ottaa siis toiselta seuralta kipeästi kaivattua kouluttaja- ja talkootyötä ja hyödyntää omassa seurassa, samanaikaisesti, kun siinä toisessakin seurassa todennäköisesti taistellaan jokaisen kouluttajan ja talkootyöläisen panoksesta?

Jokaisella toiminnalla voi myös olla äänetön viestintänsä. Herää kysymyksiä, miksei edusta seuraa, jossa kuitenkin käy treeneissä ja jonka palveluja hyödyntää. Jos kysymyksille ei ole heti nähtävää syytä (esim. ne kesätyöt), alamme helposti arvailla. Eikö meidän seuran koulutus ole tarpeeksi laadukasta? Onko seurassa eripuraa? MIKÄ on vialla?? Mitä tällaiset kysymykset aiheuttavat varsinkin aloittelevampien harrastajien mielissä?

Kouluttajasta riippuen voimme myös miettiä, mikä kouluttajaa palkitsee. Onko palkitsevaa auttaa koirakkoa, jos mahdollinen menestys lipuu toisen seuran onnistumislaatikkoon? Myös toisin päin. Jos tällainen toista seuraa edustava ihminen kouluttaa, niin panostaako hän samalla tavalla koulutettaviinsa? Hyvin todennäköistä että panostaa, mutta jo kysymyksen herääminen voi tuottaa harmitusta tai väärinkäsityksiä.

Yksi suuri ongelma seuroissa on yleensä ajatusmaailma, jossa oman seuran koulutusta ei osata arvostaa. Ihmismielelle on tyypillistä ajatella, että ruoho on aina vihreämpää naapurissa. Tämä on suuri ongelma kouluttajien motivoinnin kannalta. Kouluttajapula on suurta, jonka takia samat henkilöt joutuvat kantamaan suuria koulutuksellisia työtaakkoja. Mielestäni kenelläkään ei ole varaa ruokkia muualla-on-paremmin -ajatusmaailmaa. Esim. meidän seurassamme on useita koulutusohjaajia, jotka ovat harrastaneet ja kilpailleet omien koirien kanssa ja toimineet koulutusohjaajina kymmeniä vuosia. Totuus on, että kouluttamaan ei voi oppia kuin kouluttamalla. Aloittelevammatkin kouluttajat ovat tärkeässä asemassa ja saavat tarvittaessa hyvän taustatuen kokeneemmilta koulutusohjaajilta. Me kouluttajatkin olemme omia persoonia omien vahvuuksiemme kanssa. Se, ettei osaa kaikkea, ei tarkoita, että olisi huono kouluttaja.

Seuran rahavirroista suurin osa tulee koulutusohjaajiemme kautta. Mikäli jokaisen kouluttajan työpanos muutettaisiin suoraan rahaksi, olisi summa huomattava. Yksi kouluttaja, joka vetää yhden ryhmän viikossa vaikkapa neljä jaksoa vuodessa, tuottaa meillä seuralle laskennallisesti n. 500e (enemmänkin, jos ryhmä on suurempi). Osa koulutusohjaajista ”tuottaa jopa” triplaten ja enemmänkin tämän määrän. Taloudellisestikin katsoen jokainen koulutusohjaajamme siis on todellakin kunnioituksemme ansainneet. Heidän harteillaan makaa niin taloudellisesti kuin käytännönkin kannalta koko seuran toiminta.

Näin ollen hiljainenkin viesti siitä, että muiden koulutus on parempaa, on otettava vakavana uhkana koko seuran toiminnalle. Mikäli annamme ”muualla-on-paremmin” -asenteelle pikkusormen, niin se väkisin alkaa murentaa pohjaa. Muualla toki voi olla asioita paremmin, mutta sen tulisi olla kehittymisen kohta, eikä sen saisi antaa lamaannuttaa kehittämistä.

Voimmeko siis myöntyä siihen, että muualla on paremmin, ja me vain olemme tällainen pikkuinen harrasteleva seura, josta ei ole mihinkään ja jossa kaikki on vähintäänkin epämääräisesti? Mihin tällainen ajatusmaailma loppupeleissä veisi? Itse näen ajatuksen todella vaarallisena. Jos me itse emme arvosta omaa seuraamme, niin kuka sitä sitten arvostaisi? Asiaa, jota ei arvosteta, jää ennen pitkää myös huonolle hoidolle. Seuran jäsenet kaikkoavat niihin arvostetumpiin seuroihin ja jäljelle jää vain pieni ”ihan-sama” -joukko.

Tätä suuntaa vastaan minä itse olen valmis taistelemaan. Minulle on tärkeää, että jokainen meidän seuran jäsen arvostaa seuraamme, sen vapaaehtoistyöntekijöitä ja kouluttajia, ja niissä heikoissa kohdissa on valmis antamaan tukensa asian kehittämiseen. Sen arvostuksen yksi mittareista on mielestäni se, että julkisesti seisoo seuran riveissä myös edustuslisenssiasioissa. Jos ei koe seuran olevan oma seura, eikä usko sen kehittymismahdollisuuksiin, niin minun moraalikäsityksen mukaan oikein on silloin siirtyä jämäkästi ja kokonaan sen itselle mieluisemman seuran piiriin.

Pinnalta katsoen edustusasiat voivat olla kovin vähäpätöisiä. Joskus kuitenkin on syytä miettiä hieman syvällisemmin. Tätä itse olen nyt pakottanut itseni tekemään, vaikka kuten alussa mainitsin, pinnallisella tasolla edustusasiat eivät henkilökohtaisesti minua kovinkaan paljon hetkauta. Yhtenä seuran luottohenkilöistä koen olevani pakotettu katsomaan ja puolustamaan seuran kivijalkapohjaa, jonka itse näen koostuvan suurilta osin tervestä ylpeydestä omaa seuraa kohtaan, sen arvostamisesta ja haaveesta rakentaa siitä aina vain parempi. YHDESSÄ me olemme ME.

Epärehellinen koiranhankkija

Kasvattajilla on suuri vastuu pyrkiessään kasvattamaan rotumääritelmän mukaisia koiria, jotka ovat lisäksi terveitä ja myös henkisesti koiraystäväksi soveltuvia. Mikäli rotu on jalostettu "työkoiraksi", ja sen perimää edelleen pyritään kunnioittamaan esim. palveluskoiraominaisuuksia ylläpitämällä, rodun luonneominaisuuksien ylläpitäminen ja parantaminen on vielä laajempi tarina. Ulkonäköpuolen asiat on helppo omaksua ja hieman tutkimalla, jokainen pystyy nopeasti oppimaan, millainen on rotumääritelmän mukainen tämän rodun yksilö. Sen sijaan kun tarinaan astuu vielä luonne, joka suurimmalta osalta on myös ympäristön muokkaamaa, voi joskus olla todella hankala nähdä, mitä jokin koirayksilö on luonteellisesti sen kaiken ympäristön muokkauksen pohjalla.

Nyt en kuitenkaan ajatellut kirjoittaa näistä asioista. Tuntuu, että kasvattajien katselu suurennuslasin läpi ja kasvattajien arvostelu, on lähes puhki tuijotettu alue. Ei sillä, että se ei olisi tärkeää. Joskus on kuitenkin hyvä katsella myös kasvattajan näkökulmasta sinne toiseen suuntaan.

Suurin osa kasvattajista varmasti haluaa löytää kasvateilleen hyvät, vastuuntuntoiset kodit. Usein pieni huoli kalvaa vielä jonkun aikaa, pikkuisten lähtiessä maailmalle. Tuliko valittua oikein? Onko koti varmasti nyt sellainen, kun annettiin ymmärtää? Pidetäänkö pienestä hyvää huolta? Oliko ihmistuntemukseni oikeassa?

Nämä pienet pelot onneksi yleensä väistyvät nopeasti, kun uutisia pikkuisen kotiutumisesta alkaa kuulua. Uusien kotien pentuiloa on mahtava seurata. Tuntuu upealta, kun on saanut olla mukana tuottamassa perheelle tuota iloa, mitä uusi perheenjäsen tuo mukanaan.

Jos koirasta huolehditaan hyvin ja sitä rakastetaan, on tärkein asia toteutunut. Olettaisi, että tällöin kasvattaja voisi olla täysin tyytyväinen. Suurimmalta osalta näin voidaankin sanoa.

Nyt se kuuluisa MUTTA...

Pentua hakiessa on yleensä keskusteltu monista asioista. Ollaan tutustuttu puolin sun toisin sekä toisiimme, että toiveisiin. Kasvattaja on näiden keskustelujen avulla saanut mielikuvan, millainen perhe on kyseessä, ja millainen koira heille ehkä sopisi. Lisäksi perhe on ilmoittanut esim. toiveistaan koiraa kohtaan. Mikäli perhe etsii koirakaveria, jonka kanssa voisi myös harrastella jotain, kasvattaja miettii, mikä pennuista voisi tällaiseen touhuun soveltua. Jos perhettä kiinnostaa vaikkapa näyttelyt, kasvattaja katsoo pentueesta ulkonäöllisesti lupaavampiin pentuihin, valintaa tehdessään.

Kun sitten vaikka pentueen ulkonäöllisesti lupaavin pentu valikoituu näyttelykiinnostuneelle perheelle, joka on painottanut etsivänsä näyttelykoiraa, niin ymmärrettävästi pettymys kasvattajalla voi olla suuri, mikäli koiraa ei näyttelyihin koskaan viedä. Ehkä pennulla olisi ollut muitakin näyttelykiinnostuneita perheitä tarjolla, mutta lupauksiin luottaen kasvattajan valinta osui kuitenkin tähän perheeseen.

Tyypillinen tilanne on myös se, että perheellä on suuret suunnitelmat harrastaa koiran kanssa. Tämän takia valitaan pentulaatikosta ehkä aktiivisin, tai muuten tällaiseen touhuun lupaavin pentu. Loppujen lopuksi tilanteesta voi kärsiä kaikki osapuolet. Koira ei saa purkaa geenistöönsä kirjoitettua aktiviteettitarvettaan, ja purkaa sitä sitten epäsopiviin asioihin. Perhe on helisemässä liian aktiivisen koiran kanssa ja kasvattaja joutuu kuuntelemaan harmitusta, kun koira jälleen söi seinään reiän.

Elämäntilanteet voivat muuttua. On ihan ymmärrettävää, että pentua hankkiessa on suunnitelmia, jotka sitten eivät toteudukaan elämän vaihtaessa suuntaa. Perheeseen syntyy lapsi, eikä aikaa harrastamiselle olekaan. Perheenjäsen sairastuu, eikä jaksamista mihinkään ylimääräiseen ole. Töissä työnkuva muuttuu, ja aikaa ja jaksamista meneekin sinne suuntaan enemmän kuin pentua ottaessa tiedettiin... Onhan näitä...

Mikäli asiaan vaikuttaa tällaiset asiat, on kasvattajankin helppo ymmärtää, eikä harmitusta niin synny. Elämä vie, elämä kuljettaa...

Koiran hankkijoissa on kuitenkin ryhmä, joka saa kasvattajille aikaan paljon mielipahaa. Nämä ihmiset valehtelevat suut ja silmät täyteen, saadakseen pennun - ja joskus pentueesta juuri tietyn pennun. Mikäli kasvattaja etsii ulkonäöllisesti lupaavalle pennulle näyttelykiinnostunutta kotia, kertoo perhe etsivänsä juuri koiraa näyttelyihin. Mikäli pentu kaipaa aktiivista harrastuskotia, niin luettelo harrastamissuunnitelmista mitoitetaan sellaiseksi, mitä oletetaan kasvattajan haluavan kuulla.

Meiltä kasvattajilta odotetaan rehellisyyttä (hyvä niin), mutta harvemmin kuulee huudettavan koiran hankkijöiden rehellisyyden perään. Olen nähnyt jopa keskustelupalstoilla neuvottavan suoraan huijaamaan kasvattajaa. Eihän mitkään lupaukset ole sitovia ja kun pentu on ostettu, niin sen kanssa saa tehdä ihan mitä haluaa - tai olla tekemättä.

Kasvattajien kädet ovatkin avuttomasti sidottu näitä epärehellisiä ihmisiä vastaan. Kasvattajalla on oikeus päättää, kenelle kasvattinsa myy, mutta myynnin jälkeen vaikutusmahdollisuuksia ei enää ole. Periaatteessa Suomessa on sopimusvapaus, mutta kohtuuttomaksi katsottuja sopimuksia ei saa tehdä. Mikä on kohtuuton sopimus - senhän sitten määrittelee vasta oikeusistuin.

Näistä ihmisistä johtuen osa kasvattajista on tullut lähes vainoharhaisiksi. Pentukyselijät voivat törmätä siihen, että kasvattaja tuntuu epäilevän joka sanaa. Silloin voitte kiittää tätä ihmistyyppiä, joiden sana ei ole minkään arvoinen.

Nämä harrastus/näyttelylupaukset ovat kuitenkin minusta se "pienempi ongelma". Kuten aikaisemmin mainitsin, niin elämäntilanteet muuttuvat ja joskus muutos voi tapahtua ihan vain mielenkiinnonkohteissakin. Itse ainakin suhtaudun jokaiseen tällaiseen harrastuslupaukseen lähtökohtaisestikin jo vähän kevyemmin - ajatellen, että aika näyttää.

Jokainen meistä haluaa terveen koiran. Lähtökohtaisesti jokainen myös lähtee ajatuksesta, että kasvattajan pitää pyrkiä kasvattamaan terveitä koiria. Mikäli kasvattaja epäonnistuu tässä, niin pahimmillaan viidakko soi ja aamunkoitteessa ammutaan - ainakin kuvainnollisesti.

Kun koira sairastuu, koskettaa se syvästi niin perhettä, mutta myös kasvattajaa. Mikäli sairaus on perinnölliseksi luokiteltava, on ongelman laajuus joskus kasvattajalle suurempi, kun moni osaa kuvitella. Kasvattaja on saattanut kasvattaa omaa linjaansa huolellisesti parhaan tietonsa ja taitonsa mukaan. Hän tuntee sukutaulujen koirat todella hyvin, tietäen, mitä kukakin on jättänyt ja millaisia vahvuuksia ja heikkouksia ko. koiralla on / on ollut. Takana voi olla vuosikymmentenkin tietomäärät. Eikä vain sukutaulussa esiintyvistä koirista, vaan myös näiden sisaruksista, sisarpuolista jne.

Pahimmillaan tämä kaikki työ uhkaa hajota palasiksi, ja kasvattaja joutuu aloittamaan alusta. Sen lisäksi, että kasvattaja suree sairastunutta koirayksilöä ja murehtii perheen mukana, hän kantaa usein selässään myös taakkaa siitä, miten asian kanssa voi jatkaa - vai voiko.

Yksittäiset sairastumistapahtumat ovat yksittäisiä, eikä ole yleensä järkeä heittää välittömästi pois kaikkea sitä hyvääkin, joka on jo aikaansaatu. Pohdittavaksi tulee, missä kohtaa joku linja on syytä katkaista, ja milloin voidaan jalostusvalinnoilla vielä tehdä korjausliikkeitä ja välttää jatko-ongelmat. Toki asiaan vaikuttaa mm. sairauden vakavuus. Totuushan edelleen on, että jokaisen koirayksilön geenistössä on paljon virheitä. Näin ollen täysin geenistöltään "puhdasta" eläintä ei ole olemassakaan.

Jotta kasvattajat voisivat taistella perinnöllisiä sairauksia vastaan, voidaan se tehdä ainoastaan tiedon avulla. Jokaisella rotukoiran omistajalla on mielestäni suuri vastuu jakaa tätä tietoa. Ensin kasvattajalle, mutta myös yleisesti rodun piiriin. Jokainen rotukoira on jonkun rotukoiran jälkeläinen, sisar, serkku, täti/eno jne. Yksittäisiin tapauksiin on hyvä suhtautua yksittäisinä tapauksina, mutta mikäli jostain sukuhaarasta alkaa tulla enemmän tiettyä ongelmaa, on hyvä nämä tiedostaa, ja jalostusvalinnoilla huomioida. Ei niin, että kyseinen sukuhaara haudattaisiin (harvemmin niin radikaaliin toimenpiteeseen on pakko mennä), vaan huomioiden asia ja yhdistämällä näihin koiriin yksilöitä, joilla ei samaa ongelmaa ole tullut esiin.

Ymmärrettävästi pettymys ja haitta kasvattajalle voi olla suuri, mikäli koiran sairastuessa perinnölliseksi luokiteltavaan sairauteen, ei kasvattajalle ilmoiteta asiasta. Kasvattaja voi pahimmassa tapauksessa uusia yhdistelmän tai käyttää vakavasti sairastuneen koiran lähisukulaista tietämättä, minkä riskin kertaa. Tällaisessa tilanteessa on ymmärrettävää, että kasvattajaa harmittaa, mikäli koiran omistaja ei ole sairastumisesta hänelle ilmoittanut.

Kennelliitolla on oma ohjelma perinnöllisiä sairauksia vastaan (Pevisa). Osa roduista on Pevisan piirissä rotuyhdistysten halutessa seurata jonkun sairauden tilannetta ja pyrkiä vähentämään sen leviämistä rodussa. Yleisimpiä seurattavia sairauksia on lonkkanivel- ja kyynärniveldysplasia (="lonkka- ja kyynärvika") ja erilaiset silmäsairaudet. Erityisesti pikkuroduilla myös polvien tilannetta seurataan.

Pentua myydessä kasvattajat kertovat omassa rodussa esiintyvistä perinnöllisistä sairauksista. Silloin tulee puheeksi myös nämä Pevisassa olevat sairaudet, jotka kasvattaja toivoo koiralta aikuisena tutkittavan.

Esim. lonkkaniveldysplasia tutkitaan koiran aikuisiässä (rodusta riippuen aikaisintaan vuoden iässä) röntgenkuvaamalla koira. Nuori koira harvemmin "lonkkavikaansa" oireilee, ellei tilanne ole jo todella paha. Näin ollen tietoa saadaan vain kuvaamalla koira. Tiedoista on hyötyä sekä koiran yksilötasolla, että myös rodun tasolla.

Koiran kannalta on hyvä tietää, mikäli ongelmaa on. Näin voidaan hoitaa koiraa asian vaatimalla tavalla, mm. huolehtimalla oikeanlaisesta liikunnasta, huolehtimalla hyvästä lihasmassasta ja välttämällä niveliä rasittavaa ylipainoa erityisen tarkkaan, lisäämällä niveliä voitelevia nivelravinteita ruokavalioon, ja joissain tapauksissa jopa leikata koira ennen kuin tilanne pääsee pahenemaan. Näin saadaan koiran oireetonta aikaa lisättyä vuosia. Siinä vaiheessa kun oireet tulevat näkyviin, harvemmin on paljoa enää tehtävissä... Siinä vaiheessa pääasiallinen hoito on lähinnä kivunhoitoa.

Rodun kannalta tilanteen kartoittaminen on todella tärkeää. Mitä enemmän meillä on tietoa, sitä paremmin kasvattajat pystyvät sairauksia vastaan taistelemaan. Mikäli ainostaan jalostuskoirat tarkistetaan, on tietomäärä täysin riittämätön. Voihan olla, että kuvattu koira on pentusisaruksistaan ainoa oikeasti tutkittavan sairauden suhteen terve, ja muut, tutkimattomat ovat sairaita. Tällaisessa tilanteessa olisi todella tärkeää valita tälle terveellekin yksilölle tämän sairauden suhteen "vahvasukuinen puoliso" vähentämään riskiä.

Mitä vähemmän on tietoa, sitä epävarmemmalla pohjalla liikutaan. Näin ollen moni kasvattaja haluaa myydä kasvattinsa vain koteihin, jossa tämä ymmärretään, ja ollaan valmiita "kantamaan korsi kekoon" tiedon muodossa, ja näin auttamaan kasvattaijia taistelussa näitä sairauksia vastaan. Eli käytännössä halutaan etsiä koteja, jotka lupaavat tutkia koiransa aikuisena näiden sairauksien osalta.

Kuinka usein onkaan niin, että ne ihmiset, jotka eniten huutelevat rotukoirakasvattajien heikosta terveydellisesta kasvatuslaadusta, ovat niitä, jotka eivät pienelläkään eleellä auta rotua tutkimalla sitä omaa koiraansa. Tällainen käytös on mielestäni erittäin... sanoisin jopa tuomittavaa. Vielä jos kyseinen ihminen on ostotilanteessa luvannut koiransa kuvauttaa, syöden sitten sanansa, on syytä todella pohtia, kuka tässä yrittää tehdä oikein ja kuka ei.

Moni kasvattaja haluaakin nykyään tietää mahdollisista perheen aikaisemmista koirista. Mikäli tällöin selviää, että koiraa ei ole asianmukaisesti tutkittu rodun Pevisasairauksien osalta, voi varautua selittämään, miksi tätä perusasiaa ei ole tullut aikaisemman koiran kanssa hoidettua. Tiedän muutamien kasvattajien jopa tehneen periaatepäätöksen, että tällaisiin paikkoihin ei koiria myy. Ei, vaikka kuinka muuten olisi kivan tuntuinen koti tarjolla. Monella kasvattajalla kun ottajia pennuista on enemmän kuin pentuja.

Näin ollen tulevaisuudessa tämän asian laiminlyöminen voi johtaa siihen, että haluamastaan yhdistelmästä ei pentua tule saamaan. Toisaalta ymmärrettävä ajatuskuvio. Mikäli ihminen ei itse välitä rodun tulevaisuudesta sen vertaa, että hoitaisi (usein lupaavansa) perustutkimukset asianmukaisesti, niin miksi kasvattajan pitäisi ottaa riski siitä, että tämäkin koira jää tutkimatta?

Kasvattajat ovat nykyään myös todella vahvasti verkostuneita. Usein ennen pitkää epärehellisyys kostautuu. Vaikka valehtelemalla ja turhia lupaamalla saisi sen pennun nyt, niin seuraavan koiran kohdalla on voinut sana kiiriä, eikä halukkaita huijattavia kasvattajia enää löydy. Toki aina koiran saa jostain, mutta jatkossa voi olla niin, että pitää tyytyä ottamaan koira kasvattajalta, joka itsekään ei niin rodun terveydestä tai laadusta yleensäkään, ole kiinnostunut.

Lopuksi siis kannustan kaikkia liittymään taisteluun rotujen terveemmän tulevaisuuden puolesta. Ilman tietoa, meillä ei ole mahdollisuuksia.

Tuijottaako puuta vai nähdäkö metsä?

Viiden vuoden hiljaiselon jälkeen tuli fiilis, että voisihan sitä jotain kirjoitella... Joten toivotan jokaisen lukijan tervetulleeksi lukemaan erään colliekasvattajan ajatuksia...

Jokaisen ajatukset pohjautuvat aina niin omiin kokemuksiin, asioista kerääntyneisiin tietoihin, mielenkiintoon asiasta, kuin yleensäkin pohdintoihin. Ei ole välttämättä mitään yhtä ainoaa totuutta, vaan totuus usein on jopa muuttuva - tai ainakin katsojan silmissä.

Niinpä tästäkin tekstistä voitte lukea vain minun pohdintojani. Jokaiselle lukijalle suon oikeuden nähdä asiat eri näkökulmasta ja eri tavalla.

Tällä kertaa ajattelin nostaa pöydällä geenitestit. Valitettavasti tätä aihepiiriä ei voi kovin lyhyesti valottaa, vaan joudun hieman pohjustamaan aihetta kertomalla omassa rodussani yleisemmin tutkittavista geenitestein seurattavista sairauksista. Pyrin kirjoittamaan ne "kansantajuisesti", tarttumatta liikaa oikeaoppisiin tieteellisiin ilmauksiin.

Collieilla seurataan tällä hetkellä lähinnä kolmea eri geenivirhettä.

MDR1-mutaatio
Jokainen, joka on hieman kauemmin ollut rodun kanssa tekemisissä, on kuullut, että collierodussa esiintyy lääkeaineyliherkkyyttä. Minua kasvattajat varoittivat jo 1990-luvun alussa, että kyseessä on herkkä rotu, jolle kaikki lääkeaineet eivät sovellu. Erityisesti mainittiin loishäätölääke ivermektiini. Varottavien lääkeaineiden lista on niistä ajoista vain kasvanut. Suurin osa näistä lienee nimenomaan loishäätölääkkeitä, mutta MDR1- geenivirhe tulee huomioida myös muutaman muun lääkehoidon yhteydessä.

Mistä on kyse?
Otetaan esimerkiksi tuo Ivermektiini. Sen toimintapa on halvaannuttaa loinen, joka aikaansaa sen kuoleman. Normaalisti ivermektiini ei pääse koiralla veri-aivoesteen yli aivoihin, mutta mikäli koiralla on MDR1-geenimutaatio, aiheuttaa se koiralle hengenvaarallisia neurologisia oireita (kouristelua ja halvausta), ja pahimmassa tapauksessa koiran menehtymisen.

Suomessa enää aika harvoin käytetään koirilla loishäätöön ko. lääkeainetta, mutta myös muiden lääkkeiden on todettu voivan olla vaarallisia MDR1-geenivirhellisille koirille.

Eläinlääkäri Claudia Ottka: "Mutaatio muuttaa monien tärkeiden lääkeryhmien kuljetusta koiran kehossa. Geenin tuottamaa kuljetusproteiinia tarvitaan monissa elimissä. Sitä tarvitaan sekä lääkeaineiden poistamiseen kehosta että vähentämään lääkeaineiden imeytymistä suolistosta. Kun tämä mekanismi ei toimi normaalisti, lääkeaineet saavuttavat elimistössä normaalia korkeampia pitoisuuksia ja pysyvät elimistössä normaalia kauemmin."

Huhua on myös kuulunut, että lääkeaineyliherkkyys saattaisi olla yhteydessä herkkämahaisuuteen. Tätä tutkitaan, mutta toistaiseksi varmuutta asialle ei vielä ole. Mielenkiintoista seurata, tuleeko jossain vaiheessa tätä tukevaa tutkimustietoa esille.

MDR1-geenivirhettä tavataan pk ja sk collieiden lisäksi myös mm. whippeteillä, shetlanninlammaskoirilla, australianpaimenkoirilla, valkoisilla paimenkoirilla, vanhaenglanninlammaskoirilla, bordercollieilla, skyenterriereillä... Saksassa Gramerin tutkimuksessa (2010) collieilla geenivirhettä löytyi 59%:lla tutkituista collieista. Myöskin toisenlaisia tutkimustuloksia on tehty, ja määräarviot vaihtelevatkin rodussa 40%:sta 60%:iin.

Degeneratiiviselle myelopatia, DM
Kyseessä on vanhuusiän etenevä selkäydinrappeumasairaus, jota tavataan collieiden lisäksi ainakin saksanpaimenkoirilla, suomenlapinkoirilla, borzoilla ja berninpaimenkoirilla.

Sairaus puhkeaa aikaisintaan 7−8 vuoden iässä, mutta pääsääntöisesti koirat sairastuvat elämänsä ehtoopuolella, yli 10 vuoden ikäisenä (tyypillisesti 11-13v).

Kansankielisesti kerrottuna, DM:ssa tiedonkulku selkäytimessä heikkenee selkäytimen rappeutuessa, jonka takia koira menettää pikkuhiljaa ensin takapäänsä hallinnan, myöhemmin jos tilannetta seurattaisiin, myös etupään. Oireet alkavat takaraajojen kordinaatiohäiriöillä. Koira ikäänkuin "kadottaa" takapäänsä, joka aiheuttaa alussa kompurointia ja johtaa myöhemmin halvaantumiseen. Ensioireista koiran eutanasiaan yleensä menee n. vuosi. Itse sairaus on koiralle kivuton, mutta sairauden edetessä sekundäärisiä kipuja voi tulla esim. koiran kompastellessa tai kuluttaessaan kyntensä liian lyhyiksi askelten laahatessa. Parantavaa hoitoa sairauteen ei ole, mutta sairauden etenemistä on pystytty hidastamaan mm. pienellä määrällä kortisonilla, akupunktiolla ja tukemalla liikunnan säilymistä fysioterapialla. Myöskin säännöllinen liikunta on tämän sairauden etenemisen hidastamisen kanssa tärkeää.

Yksi ongelma sairauden kanssa on se, että sitä ei pysty suoraan koiran eläessä diagnosoimaan. Diagnosointi tapahtuukin muita selkäsairauksia poissulkemalla. Varmuuden sairaudesta saa vasta ruumiinavauksen myötä selkäytimen näytteestä. Samanlaisia oireita voivat aiheuttaa myös muut selän sairaudet, kuten esim. välilevyn pullistuma, selkärangan rappeumamuutokset, infektiot, kasvaimet ja kystat. Toisin kuin DM, nämä muut selkäsairaudet kuitenkin pääsääntöisesti aiheuttavat koiralle kipuja.

Näistä muista collieilla tutkittavista geenitesteistä poiketen, geenitesti ei kuitenkaan etsi varsinaista "vikageeniä". Varsinaista vikageeniä ei ole löydetty. Sairastumiseen johtavia vikageenejä voi olla myös useampia. Sen sijaan SOD1 geenimutaation E40K on todettu olevan yhteyttä DM:n syntymiseen. Testi tutkii siis tuota "apugeeniä". On todettu, että koirilla, jolla on tämä viallinen "apugeeni", sairastuvat todennäköisemmin, kuin koirat, joilla ei tätä ole. Koska kyseessä kuitenkin on "vain apugeeni", niin koira ei välttämättä sairastu, vaan kyseessä on vain kohonnut riski sairastua. Siksi puhutaankin DM:n suhteen riskialttiista koirasta, eikä DM-sairaasta.

DM:n esiintymisen suhteen rodussamme en toistaiseksi ole löytänyt tietoa. Riskialtisarviot pyörivät 20-30 prosentissa. Lisäksi n. puolet collieista lienevät DM-riskiapugeenin kantajia.

Collie eye anomaly, CEA
Tämä silmäsairaus on varmaan kaikille collien omistaville ihmisille tuttu. CEA on ryhmä synnynnäisiä, etupäässä silmänpohjan suonikalvon ja kovakalvon vajaakehityksestä tai kehityshäiriöstä johtuvia muutoksia. Sairaudesta tunnetaan laskentatavasta riippuen kaksi - kolme eri muotoa.

Lievintä muodoista on crd (toiselta nimeltään ch), jossa silmäpohjan suonikalvossa on vajaakehitystä. Tämä ei tiettävästi vaikuta koiran näkökykyyn. Crd ei myöskään etene, vaan silmänpohjan suonikalvon tilanne pysyy sairauden suhteen koko ajan samanlaisena. Sen sijaan silmänpohjan pigmentoituessa, saattaa muutos jäädä piiloon pigmentin alle, jonka takia pentuna crd-lausunnon saanut koira saattaa saada aikuisena cea-normaali -lausunnon. Näitä kutsutaan go-normal -tapauksiksi. Jotta tilanne pystyttäisiin tarkistamaan, on ollut tapana tutkia collienpentujen silmät jo ennen luovutusikää. Siitä huolimatta jo 5-6 viikkoisilla pennuilla saattaa joillakin silmänpohja olla jo sen verran pigmentoitunut, että nämä lievät muutokset jäävät kliinisessä tutkimuksessa huomaamatta.

Ensimmäiset silmätarkastukset collieille tehtiin Suomessa jo vuonna 1973. Nykyään olemme tilanteessa, jossa lähes kaikkien Suomessa syntyneiden collieiden silmäpohjat tarkistetaan ennen luovutusta.

Vakavampi muodoista johtuu näköhermon pään halkiosta. Näköhermon päässä on kolo/pullistuma, joka johtuu puutteellisesta, sikiöaikaisen näköhalkion sulkeutumisesta. Tätä muotoa kutsutaan colobomaksi. Koska koiranpentujen silmät ovat vielä kovin pieniä, jää nämä joskus huomaamatta eläinlääkärillä pentuna tehdyssä silmätarkastuksessa. Näin ollen uudella silmätarkastuksella varmistetaan tilanne silmäpeilaamalla colliet aikuisena uudelleen. Coloboma heikentää silmän näkökykyä.

Joskus suuret colobomat voivat aiheuttaa verkkokalvon irtauman, joka voi sokeuttaa silmän. Kun verkkokalvo on irtaantunut, kutsutaan tätä ablaatioksi. Osa laskee tämän erikseen kolmanneksi cea:n muodoista, osa taas suuresta colobomasta aiheutuneesta vakavammasta tilanteesta. Huomion arvoista on myös, että verkkokalvo voi jossain tapauksissa irrota myös esim. onnettomuuden seurauksena. Tällöin kyseessä ei ole cea. Nämä tilanteet ovat kuitenkin harvinaisia, joten lähtökohtaisesti ablaatio johtuu collieilla cea:sta.

Verkkokalvon irtautuessa, voi se johtaa myös silmänsisäisiin verenvuotoihin. Nämä voivat olla koiralle myös kivuliaita. Pahimmillaan silmä voidaan joutua jopa poistamaan. Silmänsisäiset, ablaatiosta johtuvat verenvuodot ovat kuitenkin äärimmäisen harvinaisia.

Cea on levinnyt pk collieihin niin voimakkaasti, että käytännössä lähes 100% kannastamme on vähintään cea:n suhteen kantajia. Geneettisesti cea:n suhteen silmäterveeksi geenitestattuja pk collieita on tiedossani Suomessa vain reilu 30 kpl. Vaikka cea:n lievin muoto crd ei vaikutakaan yksilötasolla koiran elämään millään tavalla, niin olemmeko rodussamme valmiita heittämään cea:n suhteen terveen geenin kokonaan pois? Sileäkarvaisten collieiden tilanne on cea:n suhteen huomattavasti valoisampi.

Pitkäkarvaisten collieiden cea- tilanne Koiranetin valossa:

Nyt pääsen asiaan :D

Koiramaailmassa olemme saaneet kasvattajien avuksi uuden työkalun - geenitestit. Lähtökohtaisesti asia kuulostaa loistavalta. Voimme suunnitella yhdistelmiä huomioiden koirayksilöiden geneettisiä virheitä ja varoen yhdistämästä yksilöitä, joiden jälkeläiset voisivat sairastua. Mahtavaa ennakoivaa kasvatustyötä, jonka avulla voimme välttyä monelta surulta (?).

Jokaisen otuksen geenistössä on paljon vikageenejä. Meillä jokaisella voi olla taipuvaisuus moneen sairauteen. Siihen, puhkeaako joku sairaus, vaikuttaa geenien lisäksi ympäristötekijät. Lisäksi moni sairaus voi olla useamman geenin yhteistyötä. Se, että yhdessä kohdasta geenistöä on virhe, ei vielä riitä, koska toisessa kohtaa tarvittavaa kohtaa virhe puuttuu. Mm. näistä asioista johtuen, moni meistä pysyy kohtuu terveenä vikageeneistään huolimatta - ainakin sinne elämän ehtoopuolelle asti.

Ihmisillä näitä geenivirheitä on löydetty jo tuhansia, ja lisää löydetään  -ja syntyy koko ajan. Eläimet ei meistä tässä kohden poikkea. Näin ollen voit olla varma, että sinunkin koirallasi on satoja (ellei tuhansia) viallisia geenejä perimässään. Osaa koirasi vain kantaa ja jättää mahdollisesti jälkeläisilleen kopiota viallisesta geenistä, joistain taas koirasi omaa sairastumisriskin. Jos huonosti käy ja koirasi geenistö ohjeistaa ja ympäristö vahvistaa, koirasi jopa sairastuu.

Collieilla on alettu seuraamaan nyt näitä kolmea geeniä. Kolmea tuhansista, ellei kymmenistä tuhansista. Se, mitkä virheet koirasi on kopionnissa vanhemmiltaan saanut, on toki mielenkiintoista lisätietoa. Mitä vakavampi sairaus on kyseessä, sitä tärkeämpi koirajalostuksessa olisi näitä tietää. Mitä vähemmän merkityksellinen ongelma, sitä pienempi on tiedon merkitys yksilölle.

Ajatellaanpa asiaa näin:

Tässä meillä on pieni pala koiran geenistöä. Yhteensä 120 mahdollista sairausgeeniä tutkittavana. Tästä porukasta halusimme tietää lääkeaineyliherkkyystilanteen, joten tutkimme sen geenitestillä. Leikitään, että tuolta se löytyy (punainen viiva)...

Mutta mahdollisuuksia tutkittavia vikageenejä ei toki ole vain 120... Lisätään näkökulmaa. Tässä meillä on 800:n näkökulma. Sieltä se MDR1 edelleen löytyy, muiden joukosta.

Tässä meillä on jo 2000 mahdollista tutkittavaa sairautta. Näiden joukossa koirallasi on jo varmasti kymmeniä vikageenejä siellä täällä. Vähintään muutamia sairausgeenejä, mutta vielä enemmän kantajuusgeenejä.

Jotakuinkin näin. Keltaiset viivat kuvassa kuvaavat vaurioituneita geenipareja. Jokainen viivahan koostuu kahdesta osasta, isältä saadulta ja äidiltä saadulta kopiosta.

Tiedän, ei oikein näy... Mutta siitä huolimatta pitää vielä laajentaa kuvaa. Sillä 2000 mahdollista tutkittavaa asiaa ei millään riitä. Onhan meillä olemassa tuhansia sairauksia. Koirissa päälle vielä vikalistoja (hammaspuutokset, purentaviat, värivirheet, karvanlaatuvirheet...).

Tässä meillä on 20 000 mahdollista tutkimuskohdetta, joissa n. 170 keltaista vikageeniviivaa (joka voi olla liioitellut vähän). Osuuko se tutkimuskohde juuri näihin tutkittaviin viivoihin, on aika sattumaa. Näistä me siis kiinnitämme rodussamme huomiota geenitestien valossa kolmeen viivaan. Vieläpä sellaisiin viivoihin, jotka eivät koiran normaalin elämänlaadun kannalta ole useinkaan merkityksellisiä.

Ehkä hoksaatkin jo, mitä ajan takaa...

On todella hienoa, että tiede kehittyy ja voimme hyödyntää näitä asioita jatkuvasti enemmän ja enemmän. Erityisesti asialle tulee painoarvoa, mikäli löydämme geenitestejä vakaville sairauksille, kuten epilepsia. Koiran elämänlaadun kannalta merkityksettömämmät viat ja sairaudet taas ovat kiinnostavaa "nippelitietoa", jotka toki voimme mahdollisuuksien mukaan laittaa vaakakuppiin antaen niille juuri asian vakavuuteen liittyvän painoarvon. Toki jos vaakakupissa on vaikka kaksi yhtä hyvää mahdollista sulhasehdokasta nartulle, tuo pikkutietokin voi kallistaa kupin toisen eduksi. Mutta tosi harvoin tilanne noin pienestä kasvatuksessa on kiinni.

Sen sijaan, jos lähdemme tuijottamaan vain sitä yhtä pientä, kohtuu vähäpätöistä puuta, unohtaen tuon koko viivametsän... Emme voi juosta karkuun kärpästä, törmäämättä ennen pitkään johonkin vakavampaan uhkaan.

Myöskin yhden viallisen, vahingossa huomatun viivan tuijottaminen unohtaen nuo kaikki muut vialliset viivat , on yksinkertaistettua kasvatustyötä. Edelleenkin toki jos kyseessä on vakava, koiran elämää uhkaava sairaus, on viallisen viivan merkitys todella suuri, mutta mikäli kyseessä ei koiran elämän tai elämän laadun kannalta ole uhka, pitää merkitys suhteuttaa vikaan / sairauteen.

Omat koirani on testattu kaikkien näiden kolmen sairauden osalta. Jatkossakin tulen koirani testaamaan. Kyse ei kuitenkaan itselläni ole siitä, että testaamalla saatu tieto olisi erityisen arvokasta (mielenkiintoista toki), vaan lähinnä minusta on hyvä kartoittaa tilannetta ihan rodun kannaltakin. Samoin toki itse mahdollisissa jalostusvalinnoissa tulen nämäkin tiedot ottamaan huomioon, mutta ne eivät tule ohjaamaan omaa kasvatustyötäni. Mahdollisuuksien mukaan toki on fiksua yrittää tehdä yhdistelmiä, jossa mahdollisuus näidenkin asioiden osalta saada normaaleja/terveitä geenejä olisi rodun keskiarvoa paremmalla puolella.

Tieto on aina hyväksi, mutta vielä tärkeämpää on oppia tietoa käyttämään siten, että sen painoarvo pysyy järkevänä suhteessa tiedon tärkeyteen.