keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Kasvattajan puolustuspuhe

Vuosi sitten kirjoittamani teksti Julma kasvattaja kiertää nyt kovasti sosiaalisessa mediassa. Hyvä niin. Aihe on järkyttävä, mutta ansaitsee tulla ihmisten tietoisuuteen. Koiraharrastusmaailmassakin on asioita, joista emme saisi vaieta. On tärkeää luoda yhteisiä rajoja sille, mitä hyväksymme, ja mikä on jyrkästi tuomittavaa. 

Järkytys on saanut osan kansan riveistä myös menemään toiseen ääripäähän. Tästä on heille tullut yksi todiste lisää siitä, että kaikki kasvattajat ovat rahan ahneita kakkoja, joille ainoastaan pentujen teettäminen ja myyminen kalliiseen hintaan merkitsee jotain. Tällaisten rotukoirakasvattajien pentutehtailua ei sovi kannattaa, vaan kannattaa hankkia ihana sekarotuinen rakkauslapsi – nehän ovat niitä terveitäkin… 

Ihmisillä on taipumus mennä aina ääripäästä ääripäähän. Kultaisen keskitien kulkeminen on hankalaa. Maailma on mustavalkoinen, eikä värisävyille ole tilaa. Sitä paitsi tuomitseminen on jollakin tavalla erittäin mukavaa. Kun voi osoittaa syyttävästi toista, voi samalla kiillottaa omaa kuvaansa ja todeta, että itse ainakin on kovin täydellinen ihminen. Joskus olisi hyvä hiljentää oma kärkäs tuomionäänensä ja muistaa Jeesuksen sanoma: synnitön heittäkööt ensimmäisen kiven.

Näiden vuosien aikana olen tavannut useita koirankasvattajia. Yllätyksenä ei pitäisi tulla, että meitä on hurjan monenlaisia. Osan kanssa olen täysin erilinjoilla, osan kanssa ajatukseni menevät enemmän samoja polkuja. Omasta näkökulmastani katsoen osa on sellaisia, joiden kasvatustyötä en pystyisi moraalisista tai ”tuloksellisista” syistä suosittelemaan, osan kasvatustyö taas kestäisi näillä mittareilla tehdyn punnitsemisen koska tahansa. Väliin mahtuu vielä hurja joukko kasvattajia, joiden kanssa olen osasta asioista samoilla linjoilla, ja osasta asioista hurjastikin eri mieltä.

Olisi lukijoita innostavaa kirjoittaa niistä kansoja kuohuttavista asioista, jotka ovat monen mielestä VÄÄRIN. Ne ovat niitä juttuja, joilla me sensaationhakuiset ihmiset haluamme itseämme ravita. Voisimme kauhistella yhdessä ja paiskoa kiviä. Sen me osaamme jo niin hyvin…

Mutta vaikka se ei olekaan muodikasta, niin haluan tuoda esille tässä kirjoituksessa jotain aivan muuta. Tämä kirjoitus hautautuu äkkiä nettiviidakon bittisekamelskaan, eikä kukaan jaksa lukea tätä uudestaan – puhumattakaan, että se lähtisi kiertämään sosiaalisessa mediassa.

Niin uskomattomalta kuin se joidenkin mielestä saattaa kuulostaa, niin kasvattajan työ on joillekin elämäntehtävä, jonka polttoaine on rakkaus valitsemaansa rotuun. Kuten kaikessa muussakin maailmassa, niin tuon puhtaan rakkauden himmentää kaikki, jota me ihmiset keinotekoisesti pyrimme siihen lisäämään. Siinä vaiheessa, kun ihminen lisää soppaan liikaa kunnianhimoa tai bisneshenkisyyttä, ei sopasta välttämättä tulekaan herkullinen. Suola on hyvä mauste, mutta liiallisena se pilaa koko annoksen. Kun puhumme elävistä olennoista, ei myöskään ole hyvä liiallisena ajatella asiaa taiteilijan näkökulmasta. Maalarit käsitelkööt värejään, papereitaan ja purnukoitaan miten haluavat, mutta kasvattajat eivät voi eläintä kohdella pelkästään omien tavoitteittensa välikäsinä.

Kasvattajalla saa olla hieman kunnianhimoa. Tämä takaa sen, että kasvattaja haluaa pitää kasvatustyönsä ”laadun” kohdallaan. Kunnianhimon ei kuitenkaan tarvitse suuntautua koiranäyttelyiden tai harrastuslajien voittoihin. Mielestäni sen tulisi suuntautua siihen, että pennun ostaneet ihmiset olisivat tyytyväisiä rodunomaisiin, terveisiin ja luonteeltaan hyviin koiriinsa.

Lemmikkieläin ei ole tavara, vaikka sitä laissa tavaraan verrataankin. Näin ollen lemmikkieläinkasvatukseen ei sovellu bisnesajattelu. Siinä vaiheessa, kun kasvatuksen tavoite on tienata rahaa, ei enää voida puhua puhtaaseen rakkauteen pohjautuvasta kasvatuksesta.

On siis ihan oikein tuomita kasvatustyö, jonka tarkoitus on oman itsensä korottaminen tai rahan ansaitseminen. Synkkyyden lasit kannattaa kuitenkin poistaa siinä vaiheessa, kun luulee kaikkien eläinkasvattajien tavoitteiden olevan jompikumpi näistä.

Löytyy vielä kasvattajia, jotka rakastavat omia koiriaan ja rotuaan. Meille ne omat koirat ovat ensisijaisesti ystäviä ja harrastuskavereita. Ystäviä, joista huolehditaan viimeiseen hetkeen asti, joiden haudalla itketään ja joita muistellaan läpi koko elämän. Me emme arvosta koiriamme saavutusten perusteella, emmekä aseta koirillemme suuria saappaita, jotka koiraystäviemme on täytettävä, tullakseen hyväksytyiksi. Pyrimme tarjoamaan koirillemme mahdollisimman hyvän elämän, ja huomioimme niiden tarpeet – muistaen kuitenkin, että koira ei ole ihminen, joten lajityypillinen käyttäytyminen eroaa joiltain osin ihmisten lajityypillisestä käyttäytymisestä.

Olemme ihastuneet omaan rotuumme/rotuihimme, ja olemme kiitollisia ihmisille, jotka ovat menneisyydessä kasvatustyötä rotumme parissa tehneet, ja näin tuoneet rodun meidän lahjaksemme. Suojelemme omaa rotuamme välillä samoin, kuin leijona suojelee pentujaan – tästä johtuu osittain kärkkäätkin mielipiteenvaihdot ja kuumenevat tunteet. Olemme valmiit ryhtymään sotaan, jos rotuamme uhataan. Tuomitsemme ihmiset, jotka mielestämme vahingoittavat rotuamme.

Haluamme nähdä oman rotumme yksilöitä tulevaisuudessa. Toivomme, että nämä tulevaisuuden yksilöt ovat lähempänä rotumääritelmän antamaa ihannekuvaa kyseisestä rodusta. Ei kuitenkaan pelkästään ulkonäöllisesti, vaan muistaen koko kolminaisuuden: luonteen, terveyden ja ulkonäön. Emme halua rotumme jakautuvan heihin ja meihin, vaan jalo pyrkimyksemme kasvatustyössämme on saada samaan yksilöön he ja me – kauniit ja luonteikkaat.

Jokainen rodussamme sairastunut koira on meille askel taaksepäin – oli koiran omistaja sitten omalta tai naapurin hiekkalaatikolta. Vaikka haluamme leikkiä punaisella hiekkalapiolla, niin tajuamme, että sinisessäkin lapiossa on puolensa, ja ymmärrämme niitä, jotka jopa tykkäävät siitä sinisestä enemmän kuin omasta punaisestamme.

Mutta olemme myös ihmisiä – emme pyhimyksiä. Välillä huomaamme kateellisuuden nostavan päätään, kun naapurihiekkalaatikon hiekkalinnasta tuleekin mahtavampi. Joskus tuntuu epäoikeudenmukaiselta, kun omat yritykset epäonnistuvat, ja hiekkalinna hiekkalinnan jälkeen hajoaa, kun taas naapurilaatikon hiekkalinnat onnistuvat, vaikka he käyttävät mielestämme ihan vääränlaisia lapioita.

Kuljemme valitsemaamme suuntaan, huomataksemme välillä kulkeneemme väärään suuntaan. Se harmittaa, kuten ketä tahansa ihmistä harmittaisi. Varsinkin, kun ympäriltämme tällöin löytyy kymmenen jälkiviisasta, jotka ivaavat tyhmyyttämme. Viisaimmat meistä tajuavat eksyessämme kääntää nenänsä toiseen suuntaan. Joskus riittää, kun palaamme muutamia askeleita takaisinpäin, joskus pitää palata jopa lähtöpisteeseen. Meitä löytyy myös jääräpäisempiä, jotka eivät heti usko suunnan olevan väärä, vaan hakkaavat päätään seinään. Matkanteko on kuitenkin oppimistie.

Kasvatustyömme tavoite ei ole kasvattaa koiria, joilla nimemme nousisi muita ylemmäs. Koiramme eivät ole rahapuita, joista haluamme kerätä sadon mahdollisimman usein, tai unohtaen niiden hyvinvoinnin. Kasvatustyömme tavoite on pitää oma rotumme elinvoimaisena, terveenä, iloa tuottavana ja kauniina huomiselle, jotta me itse, ja myös muut, voisimme nauttia näistä oman rotumme koiraystävistä tulevaisuudessakin.

Me annamme tälle työllemme aikaamme, rahaamme, kyyneleitämme ja joskus koko elämämme. Joudumme ottamaan vastaan pilkkaa ja juoruilua. Matkamme varrella kohtaamme vastoinkäymisiä, jolloin itkemme kasvatinomistajien kanssa, ja rakkaiden kasvattiemme vuoksi. Voimme joutua huolehtimaan kasvattiemme kohtaloista, tai tappelemaan oikeuksiemme puolesta, kun muut yrittävät oikeuksiamme polkea lokaan.

Kasvatustyössämme meitä kuljettaa eteenpäin kuitenkin vain mielemme näkymä tulevaisuudesta, jossa hyvinvoivat rotumme edustajat jakavat iloa tulevaisuuden ihmisillekin. Arjessa voimavaramme on koiraystäviemme loistavat silmät, kun ne katsovat meitä tyytyväisin ja rakastavin silmin. Tiedämme onnistuneemme silloin, kun kuulemme hyviä uutisia kasvattiemme omistajilta. Parasta, mitä silmämme voivat nähdä, ei ole kasvattimme ykköskorokkeella kokeessa tai näyttelyssä, vaan hetki, jolloin huomaamme kasvatinomistajan katsovan koiraansa rakastavasti ja tyytyväisenä.

On oikein tuomita vääryys ja julmuus. Varokaamme kuitenkin, ettemme heitä lasta pesuveden mukana.

4 kommenttia:

  1. Olen koira"urani" aikana törmännyt kahdenlaisiin kasvattajiin. Ensimmäinen oli "nimekäs" suomalainen collienkasvattaja. Luotin häneen, koska kokemusta rodusta ei ollut. Mitä seurasi: Jouduin lopettamaan rakkaan perheenjäsenen 3-vuotiaana. Syy: mahavikanen eli läpipasko. Sitten se toinen ääripää. Minulle tuli iki-ihana trikki. Komea luupää. Kasvattaja oli silloin vielä ilman erikoisempia meriittejä. Sain koirani kanssa elää yli 11 ihanaa vuotta. Nyt minulla on ensimmäisen kaltaisen kasvattajan epäsosiaalinen, kouluttamaton takkukasa. ( Tai oli tullessaan kolme vuotta sitten) Luonteeltaan mitä upein, mutta elinikäisiä traumoja mukanaan kantava. Kasvattajat: Vastuu on teidän minkälaisia ovat tulevaisuuden colliet.

    VastaaPoista
  2. Hyvä Falconeddie, ei kasvattaja voi tietää mitä sairauksia koiraan tulee, Jos me olisimme ennustajia, ei varmaan kukaan antaisi sairasta koiraa, Turhaan sinä syytät kasvattajaa, koiran sairaudesta. Semmosta ei kukaan voi ennalta tietää. Joka koirassa on oma t luonteensa, itse muokkaat niitä,kun kun ostat pennut. Älä siis tule syytteleen kasvattajia turhasta.

    VastaaPoista
  3. Tämä oli mielenkiintoinen teksti ja ajattelin sen somessa jakaa. Tuohan se hyvää vastapainoa tuolle Julma kasvattaja -tekstille (juuri äsken linkkasin sen eläinsuojelijoiden keskusteluun, jossa kauhistellaan tamman sitomista paikoilleen orin astuttavaksi) ja muistuttaa hyvin siitä, että moni kasvattaja tekee ihan asiallista kasvatustyötä ja puurtaa koirien hyvinvoinnin eteen.

    Asia, mitä olen henkilökohtaisesti ihmetellyt siitä lähtien, kun vaihdoin sekarotuiseen on kysymys, miksi rodut? Ymmärrän rakkauden tiettyä koirayksilöä tai yksilöitä kohtaan. Rakkautta rotua kohtaan en ole koskaan ymmärtänyt. Toki voi olla mieltynyt tietyn tyyppisiin koiriin, joilla on tietynlainen luonne, ulkonäkö, jne., mutta että ihan rakkauden vimmalla tuntee tarvetta vaalia tuon tietynlaisen muotin säilymistä elävillä olennoilla? Anteeksi kaikille asiallisesti toimiville rotukoiraharrastajille, mutta omaan korvaani "rakkaus rotuun" kuulostaa aika vinksahtaneelta.

    Älkää käsittäkö väärin. Minulla ei ole mitään asiallista koirankasvatustoimintaa vastaan. Toivoisin lähinnä, että koiraharrastuksessa opittaisiin näkemään se metsä puilta - koira lajina sieltä koirarotujen sekamelskasta. Pohtimaan, millainen eläin on koira, millaisia asioita se kaipaa elämältään. Voiko se nauttia siitä, jos pidämme kynsin hampain kiinni meidän mielestämme hienosta rodunomaiseksi nimeämästämme piirteestä, joka ei kuitenkaan ole koiralajille tyypillinen? Vaikkapa sen tyyppinen turkki, jonka kanssa uiminen ja metsässä riekkuminen ei ole juuri mahdollista, jossei sitä leikata pois. Onko koiria itseään kohtaan oikein teettää pentuja, jotka eivät vanhemmilta perimiensä ominaisuuksien takia voi nauttia täysillä lajityypillisestä elämästä?

    Tunnustan olleeni yksi somekeskustelijoista, joka on linkannut Julma kasvattaja -artikkelia samalla, kun on esittänyt huoliaan jalostuskoirien sisäsiittoisuuden tuomista ongelmista. Ehkä se narttu kieltäytyy ihan syystä parittelemasta uroksen kanssa, joka on sen serkku isän ja pikkuserkku emon puolelta? Jopa ihmisnaaraat valitsevat kumppaninsa hajun perusteella ja tämän on arveltu liittyvän siihen, kenen kanssa olisi mahdollisimman kompakti geenipaketti jälkeläisiä ajatellen. Koiran hajuaisti on paljon parempi. Miksemme luottaisi nartun arvioon asiassa?

    Ymmärrän ihmisten tarpeen jalostaa ja kasvattaa tietyntyyppisiä koiria eri tehtäviin tai seurakoiriksi. Toivoisin kuitenkin, ettei tulevaisuudessa roturajoista pidetä enää niin tiukasti kiinni, koska ennen pitkää jokaisen rodun geenipohja tulee kapenemaan. Roturisteytyksiä tulee tehdä useammin ja niihin suhtautua suopeammin (onneksi kehitystä tähän suuntaan on ollut havaittavissa). Toinen asia olisi lakata väheksymästä seropien vastuullisesti ja suunnitelmallisesti toteutettua kasvatustoimintaa. Rotukentän olisi mielestäni syytä nähdä se mahdollisuutena, ei uhkana. Jos joku kasvattaa vaikkapa alaskanhuskyja, joiden suku tunnetaan ja terveys tutkittu, voi noista suvuista saada roturisteytyksen kautta käyttötarkoituksessaan toimivia koiria myös rekikoirarotuihin. Näin yhtenä esimerkkinä.

    Seropeissa on tosiaan muitakin mahdollisuuksia kuin "rakkauslapset" eli vahinkopennut. Seropeiltakin voi olla suku tiedossa, luustoa kuvailtu, silmät peilattu, kisatuloksia, yms. Seropipuolen pitäisi kehittyä tuohon vastuullisempaan suuntaan ja siihen tulisi kannustaa, ei väheksyä. Hirvittävintä on mielestäni se, että monen mielestä vahinkopennut ovat hyväksyttävämmät kuin että teettää tutkituilla vanhemmilla sekarotuiset pennut, joissa on tietty tavoite eri ominaisuuksien, kuten esimerkiksi luonteen ja harrastusmahdollisuuksien suhteen. Tällaisia kasvatusprojekteja on useampia.

    Niin rotu- kuin seropipuolen pitäisi hylätä mustavalkoiset ajattelumallit (tässä on kehittymisen varaa, itsekään en ole enää niin fanaattinen rodunjalostuksen vastustaja kuin esim. 5 vuotta sitten) ja nähdä toisensa mahdollisuutena, ei uhkana. Koirien terveys ja hyvinvointi ulkonäön ja absoluuttisen rotupuhtauden edelle niin hyvällä pohjalla ollaan!

    Rapsutuksia kaikille karvakuonoille tasapuolisesti! :)

    VastaaPoista

Kommentit ilmestyvät näkyviin vasta valvonnan läpikäytyään. (Huomioi siis pieni viive.)