Paikallisseurat - ME

Kirjoitin tämän tekstin noin vuosi sitten, mutta edelleen on ajankohtainen. Jaanpa sen nyt täälläkin suuremman yleisön pureskeltavaksi.

Yhdistystoiminnan juurilla

Viime päivinä olen joutunut miettimään kovastikin yhdistystoiminnan tarkoitusta, sen päämääriä ja myös tietynlaisia moraalisia suuntaviittoja. Ihmiset ymmärrettävästi ajattelevat näistä asioista monella tavalla ja monesta suunnasta. Oma ajatusmaailmani perustuu vahvasti tietynlaiseen ryhmähengen ylläpitämiseen ja ME-ajatteluun.

Ihan henkilökohtaisella tasolla ajatellen, olen taipuvainen miettimään, että eikö ole aivan sama, minkä seuran nimi mahdollisissa kilpailussa koirakon kohdalla vilahtaa. Minua ei haittaa, vaikka seurakaverini kuuluisi muiden seurojen riveihin – enemmän minua kiinnostaa oma edistyminen ja omien koirien kanssa touhuaminen.

Tähän olisi helppo päättää, mutta kun sydämellä on koko seura... Seura, johon tulin mukaan heti perustamiskokouksen jälkeen reilu 20 vuotta sitten. Vanhimpana edelleen mukana olevana jäsenenä ja pitkäaikaisimpana puurtajana koen siis vahvaa tarvetta miettiä asiaa hieman syvällisemmin.

Yhdistystoiminnan tarkoitus on yhdistää samanhenkiset ja samaa harrastusta harrastavat ihmiset yhteen vetämään yhdestä köydestä. Näin mahdollistamme harrastuksemme ja helpotamme jokaisen taloudellistakin taakkaa, kun taloudellisissa jutuissa voimme käyttää yhteistä rahakirstua. Koko yhdistys perustuu ME-henkeen. Yhdessä kerämme varoja, yhdessä jaamme työtehtäviä ja yhdessä ilakoimme onnistumisista ja tuemme toisiamme epäonnistumisissa.

Tähän asti tämä on yksinkertaista. Mutta... Sitten kilpailutoiminta kaikessa ihmisen kilpailuhenkisyydessään päätti liittää myös kilpailutoimintaan tätä ME-henkeä.

Kuten asioilla yleensäkin, niin tässäkin kolikossa on kaksi puolta. Toisaalta seura sai näkyvyyttä ja ME-henkisyys kilpailupaikalla tuli käsinkosketettavaksi. Jos itse ei pärjännyt, niin aina saattoi heittää raikuvat aploodit seurakaverille ja tuntea joukkuelajien fiilistä. MEIDÄN seuralainen onnistui! Hyvä ME! 

Toisaalta taas saimme pohdittavaksemme edustamisasiat. Mitä jos treenaa useammassa seurassa? Ketä edustaa silloin? Ketä kannattaa edustaa? Kenen riveihin minä kuulun?

Suuremmat seurat törmäsivät ongelmaan nopeammin. He ottivat selkeät kannat asiaan, ja vaativat kilpailijoita jotka hyödyntävät seuran toimintaa, myös edustamaan omaa seuraansa. Pienemmissä seuroissa taas ilakoitiin jokaisesta jäsenestä, oli edustus mikä tahansa. Toihan jäsen kuitenkin yhteiseen rahakirstuun sen pienen jäsenmaksun ja muutkin maksut. Usein talkootyöhönkin nämä kahden seuran kansalaiset osallistuivat kiitettävästi ja toivat näin ollen panostaan seuralle.

Pinnallisella tasolla kaikki oli siis hyvin. Kaikki voittaa tilanne?

Mikä tekee yhdistyksestä yhdistyksen? Onko se treenipaikka tai esteet? Historia?

Itselleni herää kysymyksiä, kun mietin sellaisen ihmisen intressiä, joka treenaa jossain seurassa, mutta sitten kuitenkin edustaa toista seuraa.

Ymmärrettäviä syitä on tällaiset käytännön syyt. Ihminen treenaa väliaikaisesti toisessa seurassa, ollessa paikkakunnalla kesätöissä, mutta pääosin vuodesta on toisella paikkakunnalla, jonka seurassa siis treenaa ja myös sitä edustaa. Tällä hetkellä agilityssä edustus on voimassa aina ko. kalenterivuoden, ja vain erityisistä syistä voi edustuksen kesken vuotta vaihtaa.

Valitettavasti usein syynä tuntuu kuitenkin olevan seuraa ”hajottavammat” syyt. Ei olla tyytyväisiä seuran koulutustarjontaan, kouluttajiin, yhteishenkeen, pyydettäviin työpanoksiin tai yksittäisiin ihmisiin seurassa.

Tyytymättömyys on joskus hyväksikin – se kun haastaa ihmisiä tekemään asialle jotain. Mielestäni seuran arvomaailma pohjimmiltaan perustuu siihen, että yhdessä teemme ja yhdessä pyrimme kehittymään ja myös kehittämään.

Jokaisella ihmisellä talkootöiden tekemisen mahdollisuus on yleensä rajallinen. On hienoa, jos tällainen ei-edustava ihminen auttaa talkoilussa, mutta sekin aiheuttaa moraalisesti pohdintaa. Todennäköisesti se työ, jonka tällainen ei-edustava seuran jäsen tekee seuralle, on pois siltä hänen edustusseuraltaan. Onko moraalisesti oikein ottaa siis toiselta seuralta kipeästi kaivattua kouluttaja- ja talkootyötä ja hyödyntää omassa seurassa, samanaikaisesti, kun siinä toisessakin seurassa todennäköisesti taistellaan jokaisen kouluttajan ja talkootyöläisen panoksesta?

Jokaisella toiminnalla voi myös olla äänetön viestintänsä. Herää kysymyksiä, miksei edusta seuraa, jossa kuitenkin käy treeneissä ja jonka palveluja hyödyntää. Jos kysymyksille ei ole heti nähtävää syytä (esim. ne kesätyöt), alamme helposti arvailla. Eikö meidän seuran koulutus ole tarpeeksi laadukasta? Onko seurassa eripuraa? MIKÄ on vialla?? Mitä tällaiset kysymykset aiheuttavat varsinkin aloittelevampien harrastajien mielissä?

Kouluttajasta riippuen voimme myös miettiä, mikä kouluttajaa palkitsee. Onko palkitsevaa auttaa koirakkoa, jos mahdollinen menestys lipuu toisen seuran onnistumislaatikkoon? Myös toisin päin. Jos tällainen toista seuraa edustava ihminen kouluttaa, niin panostaako hän samalla tavalla koulutettaviinsa? Hyvin todennäköistä että panostaa, mutta jo kysymyksen herääminen voi tuottaa harmitusta tai väärinkäsityksiä.

Yksi suuri ongelma seuroissa on yleensä ajatusmaailma, jossa oman seuran koulutusta ei osata arvostaa. Ihmismielelle on tyypillistä ajatella, että ruoho on aina vihreämpää naapurissa. Tämä on suuri ongelma kouluttajien motivoinnin kannalta. Kouluttajapula on suurta, jonka takia samat henkilöt joutuvat kantamaan suuria koulutuksellisia työtaakkoja. Mielestäni kenelläkään ei ole varaa ruokkia muualla-on-paremmin -ajatusmaailmaa. Esim. meidän seurassamme on useita koulutusohjaajia, jotka ovat harrastaneet ja kilpailleet omien koirien kanssa ja toimineet koulutusohjaajina kymmeniä vuosia. Totuus on, että kouluttamaan ei voi oppia kuin kouluttamalla. Aloittelevammatkin kouluttajat ovat tärkeässä asemassa ja saavat tarvittaessa hyvän taustatuen kokeneemmilta koulutusohjaajilta. Me kouluttajatkin olemme omia persoonia omien vahvuuksiemme kanssa. Se, ettei osaa kaikkea, ei tarkoita, että olisi huono kouluttaja.

Seuran rahavirroista suurin osa tulee koulutusohjaajiemme kautta. Mikäli jokaisen kouluttajan työpanos muutettaisiin suoraan rahaksi, olisi summa huomattava. Yksi kouluttaja, joka vetää yhden ryhmän viikossa vaikkapa neljä jaksoa vuodessa, tuottaa meillä seuralle laskennallisesti n. 500e (enemmänkin, jos ryhmä on suurempi). Osa koulutusohjaajista ”tuottaa jopa” triplaten ja enemmänkin tämän määrän. Taloudellisestikin katsoen jokainen koulutusohjaajamme siis on todellakin kunnioituksemme ansainneet. Heidän harteillaan makaa niin taloudellisesti kuin käytännönkin kannalta koko seuran toiminta.

Näin ollen hiljainenkin viesti siitä, että muiden koulutus on parempaa, on otettava vakavana uhkana koko seuran toiminnalle. Mikäli annamme ”muualla-on-paremmin” -asenteelle pikkusormen, niin se väkisin alkaa murentaa pohjaa. Muualla toki voi olla asioita paremmin, mutta sen tulisi olla kehittymisen kohta, eikä sen saisi antaa lamaannuttaa kehittämistä.

Voimmeko siis myöntyä siihen, että muualla on paremmin, ja me vain olemme tällainen pikkuinen harrasteleva seura, josta ei ole mihinkään ja jossa kaikki on vähintäänkin epämääräisesti? Mihin tällainen ajatusmaailma loppupeleissä veisi? Itse näen ajatuksen todella vaarallisena. Jos me itse emme arvosta omaa seuraamme, niin kuka sitä sitten arvostaisi? Asiaa, jota ei arvosteta, jää ennen pitkää myös huonolle hoidolle. Seuran jäsenet kaikkoavat niihin arvostetumpiin seuroihin ja jäljelle jää vain pieni ”ihan-sama” -joukko.

Tätä suuntaa vastaan minä itse olen valmis taistelemaan. Minulle on tärkeää, että jokainen meidän seuran jäsen arvostaa seuraamme, sen vapaaehtoistyöntekijöitä ja kouluttajia, ja niissä heikoissa kohdissa on valmis antamaan tukensa asian kehittämiseen. Sen arvostuksen yksi mittareista on mielestäni se, että julkisesti seisoo seuran riveissä myös edustuslisenssiasioissa. Jos ei koe seuran olevan oma seura, eikä usko sen kehittymismahdollisuuksiin, niin minun moraalikäsityksen mukaan oikein on silloin siirtyä jämäkästi ja kokonaan sen itselle mieluisemman seuran piiriin.

Pinnalta katsoen edustusasiat voivat olla kovin vähäpätöisiä. Joskus kuitenkin on syytä miettiä hieman syvällisemmin. Tätä itse olen nyt pakottanut itseni tekemään, vaikka kuten alussa mainitsin, pinnallisella tasolla edustusasiat eivät henkilökohtaisesti minua kovinkaan paljon hetkauta. Yhtenä seuran luottohenkilöistä koen olevani pakotettu katsomaan ja puolustamaan seuran kivijalkapohjaa, jonka itse näen koostuvan suurilta osin tervestä ylpeydestä omaa seuraa kohtaan, sen arvostamisesta ja haaveesta rakentaa siitä aina vain parempi. YHDESSÄ me olemme ME.

Epärehellinen koiranhankkija

Kasvattajilla on suuri vastuu pyrkiessään kasvattamaan rotumääritelmän mukaisia koiria, jotka ovat lisäksi terveitä ja myös henkisesti koiraystäväksi soveltuvia. Mikäli rotu on jalostettu "työkoiraksi", ja sen perimää edelleen pyritään kunnioittamaan esim. palveluskoiraominaisuuksia ylläpitämällä, rodun luonneominaisuuksien ylläpitäminen ja parantaminen on vielä laajempi tarina. Ulkonäköpuolen asiat on helppo omaksua ja hieman tutkimalla, jokainen pystyy nopeasti oppimaan, millainen on rotumääritelmän mukainen tämän rodun yksilö. Sen sijaan kun tarinaan astuu vielä luonne, joka suurimmalta osalta on myös ympäristön muokkaamaa, voi joskus olla todella hankala nähdä, mitä jokin koirayksilö on luonteellisesti sen kaiken ympäristön muokkauksen pohjalla.

Nyt en kuitenkaan ajatellut kirjoittaa näistä asioista. Tuntuu, että kasvattajien katselu suurennuslasin läpi ja kasvattajien arvostelu, on lähes puhki tuijotettu alue. Ei sillä, että se ei olisi tärkeää. Joskus on kuitenkin hyvä katsella myös kasvattajan näkökulmasta sinne toiseen suuntaan.

Suurin osa kasvattajista varmasti haluaa löytää kasvateilleen hyvät, vastuuntuntoiset kodit. Usein pieni huoli kalvaa vielä jonkun aikaa, pikkuisten lähtiessä maailmalle. Tuliko valittua oikein? Onko koti varmasti nyt sellainen, kun annettiin ymmärtää? Pidetäänkö pienestä hyvää huolta? Oliko ihmistuntemukseni oikeassa?

Nämä pienet pelot onneksi yleensä väistyvät nopeasti, kun uutisia pikkuisen kotiutumisesta alkaa kuulua. Uusien kotien pentuiloa on mahtava seurata. Tuntuu upealta, kun on saanut olla mukana tuottamassa perheelle tuota iloa, mitä uusi perheenjäsen tuo mukanaan.

Jos koirasta huolehditaan hyvin ja sitä rakastetaan, on tärkein asia toteutunut. Olettaisi, että tällöin kasvattaja voisi olla täysin tyytyväinen. Suurimmalta osalta näin voidaankin sanoa.

Nyt se kuuluisa MUTTA...

Pentua hakiessa on yleensä keskusteltu monista asioista. Ollaan tutustuttu puolin sun toisin sekä toisiimme, että toiveisiin. Kasvattaja on näiden keskustelujen avulla saanut mielikuvan, millainen perhe on kyseessä, ja millainen koira heille ehkä sopisi. Lisäksi perhe on ilmoittanut esim. toiveistaan koiraa kohtaan. Mikäli perhe etsii koirakaveria, jonka kanssa voisi myös harrastella jotain, kasvattaja miettii, mikä pennuista voisi tällaiseen touhuun soveltua. Jos perhettä kiinnostaa vaikkapa näyttelyt, kasvattaja katsoo pentueesta ulkonäöllisesti lupaavampiin pentuihin, valintaa tehdessään.

Kun sitten vaikka pentueen ulkonäöllisesti lupaavin pentu valikoituu näyttelykiinnostuneelle perheelle, joka on painottanut etsivänsä näyttelykoiraa, niin ymmärrettävästi pettymys kasvattajalla voi olla suuri, mikäli koiraa ei näyttelyihin koskaan viedä. Ehkä pennulla olisi ollut muitakin näyttelykiinnostuneita perheitä tarjolla, mutta lupauksiin luottaen kasvattajan valinta osui kuitenkin tähän perheeseen.

Tyypillinen tilanne on myös se, että perheellä on suuret suunnitelmat harrastaa koiran kanssa. Tämän takia valitaan pentulaatikosta ehkä aktiivisin, tai muuten tällaiseen touhuun lupaavin pentu. Loppujen lopuksi tilanteesta voi kärsiä kaikki osapuolet. Koira ei saa purkaa geenistöönsä kirjoitettua aktiviteettitarvettaan, ja purkaa sitä sitten epäsopiviin asioihin. Perhe on helisemässä liian aktiivisen koiran kanssa ja kasvattaja joutuu kuuntelemaan harmitusta, kun koira jälleen söi seinään reiän.

Elämäntilanteet voivat muuttua. On ihan ymmärrettävää, että pentua hankkiessa on suunnitelmia, jotka sitten eivät toteudukaan elämän vaihtaessa suuntaa. Perheeseen syntyy lapsi, eikä aikaa harrastamiselle olekaan. Perheenjäsen sairastuu, eikä jaksamista mihinkään ylimääräiseen ole. Töissä työnkuva muuttuu, ja aikaa ja jaksamista meneekin sinne suuntaan enemmän kuin pentua ottaessa tiedettiin... Onhan näitä...

Mikäli asiaan vaikuttaa tällaiset asiat, on kasvattajankin helppo ymmärtää, eikä harmitusta niin synny. Elämä vie, elämä kuljettaa...

Koiran hankkijoissa on kuitenkin ryhmä, joka saa kasvattajille aikaan paljon mielipahaa. Nämä ihmiset valehtelevat suut ja silmät täyteen, saadakseen pennun - ja joskus pentueesta juuri tietyn pennun. Mikäli kasvattaja etsii ulkonäöllisesti lupaavalle pennulle näyttelykiinnostunutta kotia, kertoo perhe etsivänsä juuri koiraa näyttelyihin. Mikäli pentu kaipaa aktiivista harrastuskotia, niin luettelo harrastamissuunnitelmista mitoitetaan sellaiseksi, mitä oletetaan kasvattajan haluavan kuulla.

Meiltä kasvattajilta odotetaan rehellisyyttä (hyvä niin), mutta harvemmin kuulee huudettavan koiran hankkijöiden rehellisyyden perään. Olen nähnyt jopa keskustelupalstoilla neuvottavan suoraan huijaamaan kasvattajaa. Eihän mitkään lupaukset ole sitovia ja kun pentu on ostettu, niin sen kanssa saa tehdä ihan mitä haluaa - tai olla tekemättä.

Kasvattajien kädet ovatkin avuttomasti sidottu näitä epärehellisiä ihmisiä vastaan. Kasvattajalla on oikeus päättää, kenelle kasvattinsa myy, mutta myynnin jälkeen vaikutusmahdollisuuksia ei enää ole. Periaatteessa Suomessa on sopimusvapaus, mutta kohtuuttomaksi katsottuja sopimuksia ei saa tehdä. Mikä on kohtuuton sopimus - senhän sitten määrittelee vasta oikeusistuin.

Näistä ihmisistä johtuen osa kasvattajista on tullut lähes vainoharhaisiksi. Pentukyselijät voivat törmätä siihen, että kasvattaja tuntuu epäilevän joka sanaa. Silloin voitte kiittää tätä ihmistyyppiä, joiden sana ei ole minkään arvoinen.

Nämä harrastus/näyttelylupaukset ovat kuitenkin minusta se "pienempi ongelma". Kuten aikaisemmin mainitsin, niin elämäntilanteet muuttuvat ja joskus muutos voi tapahtua ihan vain mielenkiinnonkohteissakin. Itse ainakin suhtaudun jokaiseen tällaiseen harrastuslupaukseen lähtökohtaisestikin jo vähän kevyemmin - ajatellen, että aika näyttää.

Jokainen meistä haluaa terveen koiran. Lähtökohtaisesti jokainen myös lähtee ajatuksesta, että kasvattajan pitää pyrkiä kasvattamaan terveitä koiria. Mikäli kasvattaja epäonnistuu tässä, niin pahimmillaan viidakko soi ja aamunkoitteessa ammutaan - ainakin kuvainnollisesti.

Kun koira sairastuu, koskettaa se syvästi niin perhettä, mutta myös kasvattajaa. Mikäli sairaus on perinnölliseksi luokiteltava, on ongelman laajuus joskus kasvattajalle suurempi, kun moni osaa kuvitella. Kasvattaja on saattanut kasvattaa omaa linjaansa huolellisesti parhaan tietonsa ja taitonsa mukaan. Hän tuntee sukutaulujen koirat todella hyvin, tietäen, mitä kukakin on jättänyt ja millaisia vahvuuksia ja heikkouksia ko. koiralla on / on ollut. Takana voi olla vuosikymmentenkin tietomäärät. Eikä vain sukutaulussa esiintyvistä koirista, vaan myös näiden sisaruksista, sisarpuolista jne.

Pahimmillaan tämä kaikki työ uhkaa hajota palasiksi, ja kasvattaja joutuu aloittamaan alusta. Sen lisäksi, että kasvattaja suree sairastunutta koirayksilöä ja murehtii perheen mukana, hän kantaa usein selässään myös taakkaa siitä, miten asian kanssa voi jatkaa - vai voiko.

Yksittäiset sairastumistapahtumat ovat yksittäisiä, eikä ole yleensä järkeä heittää välittömästi pois kaikkea sitä hyvääkin, joka on jo aikaansaatu. Pohdittavaksi tulee, missä kohtaa joku linja on syytä katkaista, ja milloin voidaan jalostusvalinnoilla vielä tehdä korjausliikkeitä ja välttää jatko-ongelmat. Toki asiaan vaikuttaa mm. sairauden vakavuus. Totuushan edelleen on, että jokaisen koirayksilön geenistössä on paljon virheitä. Näin ollen täysin geenistöltään "puhdasta" eläintä ei ole olemassakaan.

Jotta kasvattajat voisivat taistella perinnöllisiä sairauksia vastaan, voidaan se tehdä ainoastaan tiedon avulla. Jokaisella rotukoiran omistajalla on mielestäni suuri vastuu jakaa tätä tietoa. Ensin kasvattajalle, mutta myös yleisesti rodun piiriin. Jokainen rotukoira on jonkun rotukoiran jälkeläinen, sisar, serkku, täti/eno jne. Yksittäisiin tapauksiin on hyvä suhtautua yksittäisinä tapauksina, mutta mikäli jostain sukuhaarasta alkaa tulla enemmän tiettyä ongelmaa, on hyvä nämä tiedostaa, ja jalostusvalinnoilla huomioida. Ei niin, että kyseinen sukuhaara haudattaisiin (harvemmin niin radikaaliin toimenpiteeseen on pakko mennä), vaan huomioiden asia ja yhdistämällä näihin koiriin yksilöitä, joilla ei samaa ongelmaa ole tullut esiin.

Ymmärrettävästi pettymys ja haitta kasvattajalle voi olla suuri, mikäli koiran sairastuessa perinnölliseksi luokiteltavaan sairauteen, ei kasvattajalle ilmoiteta asiasta. Kasvattaja voi pahimmassa tapauksessa uusia yhdistelmän tai käyttää vakavasti sairastuneen koiran lähisukulaista tietämättä, minkä riskin kertaa. Tällaisessa tilanteessa on ymmärrettävää, että kasvattajaa harmittaa, mikäli koiran omistaja ei ole sairastumisesta hänelle ilmoittanut.

Kennelliitolla on oma ohjelma perinnöllisiä sairauksia vastaan (Pevisa). Osa roduista on Pevisan piirissä rotuyhdistysten halutessa seurata jonkun sairauden tilannetta ja pyrkiä vähentämään sen leviämistä rodussa. Yleisimpiä seurattavia sairauksia on lonkkanivel- ja kyynärniveldysplasia (="lonkka- ja kyynärvika") ja erilaiset silmäsairaudet. Erityisesti pikkuroduilla myös polvien tilannetta seurataan.

Pentua myydessä kasvattajat kertovat omassa rodussa esiintyvistä perinnöllisistä sairauksista. Silloin tulee puheeksi myös nämä Pevisassa olevat sairaudet, jotka kasvattaja toivoo koiralta aikuisena tutkittavan.

Esim. lonkkaniveldysplasia tutkitaan koiran aikuisiässä (rodusta riippuen aikaisintaan vuoden iässä) röntgenkuvaamalla koira. Nuori koira harvemmin "lonkkavikaansa" oireilee, ellei tilanne ole jo todella paha. Näin ollen tietoa saadaan vain kuvaamalla koira. Tiedoista on hyötyä sekä koiran yksilötasolla, että myös rodun tasolla.

Koiran kannalta on hyvä tietää, mikäli ongelmaa on. Näin voidaan hoitaa koiraa asian vaatimalla tavalla, mm. huolehtimalla oikeanlaisesta liikunnasta, huolehtimalla hyvästä lihasmassasta ja välttämällä niveliä rasittavaa ylipainoa erityisen tarkkaan, lisäämällä niveliä voitelevia nivelravinteita ruokavalioon, ja joissain tapauksissa jopa leikata koira ennen kuin tilanne pääsee pahenemaan. Näin saadaan koiran oireetonta aikaa lisättyä vuosia. Siinä vaiheessa kun oireet tulevat näkyviin, harvemmin on paljoa enää tehtävissä... Siinä vaiheessa pääasiallinen hoito on lähinnä kivunhoitoa.

Rodun kannalta tilanteen kartoittaminen on todella tärkeää. Mitä enemmän meillä on tietoa, sitä paremmin kasvattajat pystyvät sairauksia vastaan taistelemaan. Mikäli ainostaan jalostuskoirat tarkistetaan, on tietomäärä täysin riittämätön. Voihan olla, että kuvattu koira on pentusisaruksistaan ainoa oikeasti tutkittavan sairauden suhteen terve, ja muut, tutkimattomat ovat sairaita. Tällaisessa tilanteessa olisi todella tärkeää valita tälle terveellekin yksilölle tämän sairauden suhteen "vahvasukuinen puoliso" vähentämään riskiä.

Mitä vähemmän on tietoa, sitä epävarmemmalla pohjalla liikutaan. Näin ollen moni kasvattaja haluaa myydä kasvattinsa vain koteihin, jossa tämä ymmärretään, ja ollaan valmiita "kantamaan korsi kekoon" tiedon muodossa, ja näin auttamaan kasvattaijia taistelussa näitä sairauksia vastaan. Eli käytännössä halutaan etsiä koteja, jotka lupaavat tutkia koiransa aikuisena näiden sairauksien osalta.

Kuinka usein onkaan niin, että ne ihmiset, jotka eniten huutelevat rotukoirakasvattajien heikosta terveydellisesta kasvatuslaadusta, ovat niitä, jotka eivät pienelläkään eleellä auta rotua tutkimalla sitä omaa koiraansa. Tällainen käytös on mielestäni erittäin... sanoisin jopa tuomittavaa. Vielä jos kyseinen ihminen on ostotilanteessa luvannut koiransa kuvauttaa, syöden sitten sanansa, on syytä todella pohtia, kuka tässä yrittää tehdä oikein ja kuka ei.

Moni kasvattaja haluaakin nykyään tietää mahdollisista perheen aikaisemmista koirista. Mikäli tällöin selviää, että koiraa ei ole asianmukaisesti tutkittu rodun Pevisasairauksien osalta, voi varautua selittämään, miksi tätä perusasiaa ei ole tullut aikaisemman koiran kanssa hoidettua. Tiedän muutamien kasvattajien jopa tehneen periaatepäätöksen, että tällaisiin paikkoihin ei koiria myy. Ei, vaikka kuinka muuten olisi kivan tuntuinen koti tarjolla. Monella kasvattajalla kun ottajia pennuista on enemmän kuin pentuja.

Näin ollen tulevaisuudessa tämän asian laiminlyöminen voi johtaa siihen, että haluamastaan yhdistelmästä ei pentua tule saamaan. Toisaalta ymmärrettävä ajatuskuvio. Mikäli ihminen ei itse välitä rodun tulevaisuudesta sen vertaa, että hoitaisi (usein lupaavansa) perustutkimukset asianmukaisesti, niin miksi kasvattajan pitäisi ottaa riski siitä, että tämäkin koira jää tutkimatta?

Kasvattajat ovat nykyään myös todella vahvasti verkostuneita. Usein ennen pitkää epärehellisyys kostautuu. Vaikka valehtelemalla ja turhia lupaamalla saisi sen pennun nyt, niin seuraavan koiran kohdalla on voinut sana kiiriä, eikä halukkaita huijattavia kasvattajia enää löydy. Toki aina koiran saa jostain, mutta jatkossa voi olla niin, että pitää tyytyä ottamaan koira kasvattajalta, joka itsekään ei niin rodun terveydestä tai laadusta yleensäkään, ole kiinnostunut.

Lopuksi siis kannustan kaikkia liittymään taisteluun rotujen terveemmän tulevaisuuden puolesta. Ilman tietoa, meillä ei ole mahdollisuuksia.

Tuijottaako puuta vai nähdäkö metsä?

Viiden vuoden hiljaiselon jälkeen tuli fiilis, että voisihan sitä jotain kirjoitella... Joten toivotan jokaisen lukijan tervetulleeksi lukemaan erään colliekasvattajan ajatuksia...

Jokaisen ajatukset pohjautuvat aina niin omiin kokemuksiin, asioista kerääntyneisiin tietoihin, mielenkiintoon asiasta, kuin yleensäkin pohdintoihin. Ei ole välttämättä mitään yhtä ainoaa totuutta, vaan totuus usein on jopa muuttuva - tai ainakin katsojan silmissä.

Niinpä tästäkin tekstistä voitte lukea vain minun pohdintojani. Jokaiselle lukijalle suon oikeuden nähdä asiat eri näkökulmasta ja eri tavalla.

Tällä kertaa ajattelin nostaa pöydällä geenitestit. Valitettavasti tätä aihepiiriä ei voi kovin lyhyesti valottaa, vaan joudun hieman pohjustamaan aihetta kertomalla omassa rodussani yleisemmin tutkittavista geenitestein seurattavista sairauksista. Pyrin kirjoittamaan ne "kansantajuisesti", tarttumatta liikaa oikeaoppisiin tieteellisiin ilmauksiin.

Collieilla seurataan tällä hetkellä lähinnä kolmea eri geenivirhettä.

MDR1-mutaatio
Jokainen, joka on hieman kauemmin ollut rodun kanssa tekemisissä, on kuullut, että collierodussa esiintyy lääkeaineyliherkkyyttä. Minua kasvattajat varoittivat jo 1990-luvun alussa, että kyseessä on herkkä rotu, jolle kaikki lääkeaineet eivät sovellu. Erityisesti mainittiin loishäätölääke ivermektiini. Varottavien lääkeaineiden lista on niistä ajoista vain kasvanut. Suurin osa näistä lienee nimenomaan loishäätölääkkeitä, mutta MDR1- geenivirhe tulee huomioida myös muutaman muun lääkehoidon yhteydessä.

Mistä on kyse?
Otetaan esimerkiksi tuo Ivermektiini. Sen toimintapa on halvaannuttaa loinen, joka aikaansaa sen kuoleman. Normaalisti ivermektiini ei pääse koiralla veri-aivoesteen yli aivoihin, mutta mikäli koiralla on MDR1-geenimutaatio, aiheuttaa se koiralle hengenvaarallisia neurologisia oireita (kouristelua ja halvausta), ja pahimmassa tapauksessa koiran menehtymisen.

Suomessa enää aika harvoin käytetään koirilla loishäätöön ko. lääkeainetta, mutta myös muiden lääkkeiden on todettu voivan olla vaarallisia MDR1-geenivirhellisille koirille.

Eläinlääkäri Claudia Ottka: "Mutaatio muuttaa monien tärkeiden lääkeryhmien kuljetusta koiran kehossa. Geenin tuottamaa kuljetusproteiinia tarvitaan monissa elimissä. Sitä tarvitaan sekä lääkeaineiden poistamiseen kehosta että vähentämään lääkeaineiden imeytymistä suolistosta. Kun tämä mekanismi ei toimi normaalisti, lääkeaineet saavuttavat elimistössä normaalia korkeampia pitoisuuksia ja pysyvät elimistössä normaalia kauemmin."

Huhua on myös kuulunut, että lääkeaineyliherkkyys saattaisi olla yhteydessä herkkämahaisuuteen. Tätä tutkitaan, mutta toistaiseksi varmuutta asialle ei vielä ole. Mielenkiintoista seurata, tuleeko jossain vaiheessa tätä tukevaa tutkimustietoa esille.

MDR1-geenivirhettä tavataan pk ja sk collieiden lisäksi myös mm. whippeteillä, shetlanninlammaskoirilla, australianpaimenkoirilla, valkoisilla paimenkoirilla, vanhaenglanninlammaskoirilla, bordercollieilla, skyenterriereillä... Saksassa Gramerin tutkimuksessa (2010) collieilla geenivirhettä löytyi 59%:lla tutkituista collieista. Myöskin toisenlaisia tutkimustuloksia on tehty, ja määräarviot vaihtelevatkin rodussa 40%:sta 60%:iin.

Degeneratiiviselle myelopatia, DM
Kyseessä on vanhuusiän etenevä selkäydinrappeumasairaus, jota tavataan collieiden lisäksi ainakin saksanpaimenkoirilla, suomenlapinkoirilla, borzoilla ja berninpaimenkoirilla.

Sairaus puhkeaa aikaisintaan 7−8 vuoden iässä, mutta pääsääntöisesti koirat sairastuvat elämänsä ehtoopuolella, yli 10 vuoden ikäisenä (tyypillisesti 11-13v).

Kansankielisesti kerrottuna, DM:ssa tiedonkulku selkäytimessä heikkenee selkäytimen rappeutuessa, jonka takia koira menettää pikkuhiljaa ensin takapäänsä hallinnan, myöhemmin jos tilannetta seurattaisiin, myös etupään. Oireet alkavat takaraajojen kordinaatiohäiriöillä. Koira ikäänkuin "kadottaa" takapäänsä, joka aiheuttaa alussa kompurointia ja johtaa myöhemmin halvaantumiseen. Ensioireista koiran eutanasiaan yleensä menee n. vuosi. Itse sairaus on koiralle kivuton, mutta sairauden edetessä sekundäärisiä kipuja voi tulla esim. koiran kompastellessa tai kuluttaessaan kyntensä liian lyhyiksi askelten laahatessa. Parantavaa hoitoa sairauteen ei ole, mutta sairauden etenemistä on pystytty hidastamaan mm. pienellä määrällä kortisonilla, akupunktiolla ja tukemalla liikunnan säilymistä fysioterapialla. Myöskin säännöllinen liikunta on tämän sairauden etenemisen hidastamisen kanssa tärkeää.

Yksi ongelma sairauden kanssa on se, että sitä ei pysty suoraan koiran eläessä diagnosoimaan. Diagnosointi tapahtuukin muita selkäsairauksia poissulkemalla. Varmuuden sairaudesta saa vasta ruumiinavauksen myötä selkäytimen näytteestä. Samanlaisia oireita voivat aiheuttaa myös muut selän sairaudet, kuten esim. välilevyn pullistuma, selkärangan rappeumamuutokset, infektiot, kasvaimet ja kystat. Toisin kuin DM, nämä muut selkäsairaudet kuitenkin pääsääntöisesti aiheuttavat koiralle kipuja.

Näistä muista collieilla tutkittavista geenitesteistä poiketen, geenitesti ei kuitenkaan etsi varsinaista "vikageeniä". Varsinaista vikageeniä ei ole löydetty. Sairastumiseen johtavia vikageenejä voi olla myös useampia. Sen sijaan SOD1 geenimutaation E40K on todettu olevan yhteyttä DM:n syntymiseen. Testi tutkii siis tuota "apugeeniä". On todettu, että koirilla, jolla on tämä viallinen "apugeeni", sairastuvat todennäköisemmin, kuin koirat, joilla ei tätä ole. Koska kyseessä kuitenkin on "vain apugeeni", niin koira ei välttämättä sairastu, vaan kyseessä on vain kohonnut riski sairastua. Siksi puhutaankin DM:n suhteen riskialttiista koirasta, eikä DM-sairaasta.

DM:n esiintymisen suhteen rodussamme en toistaiseksi ole löytänyt tietoa. Riskialtisarviot pyörivät 20-30 prosentissa. Lisäksi n. puolet collieista lienevät DM-riskiapugeenin kantajia.

Collie eye anomaly, CEA
Tämä silmäsairaus on varmaan kaikille collien omistaville ihmisille tuttu. CEA on ryhmä synnynnäisiä, etupäässä silmänpohjan suonikalvon ja kovakalvon vajaakehityksestä tai kehityshäiriöstä johtuvia muutoksia. Sairaudesta tunnetaan laskentatavasta riippuen kaksi - kolme eri muotoa.

Lievintä muodoista on crd (toiselta nimeltään ch), jossa silmäpohjan suonikalvossa on vajaakehitystä. Tämä ei tiettävästi vaikuta koiran näkökykyyn. Crd ei myöskään etene, vaan silmänpohjan suonikalvon tilanne pysyy sairauden suhteen koko ajan samanlaisena. Sen sijaan silmänpohjan pigmentoituessa, saattaa muutos jäädä piiloon pigmentin alle, jonka takia pentuna crd-lausunnon saanut koira saattaa saada aikuisena cea-normaali -lausunnon. Näitä kutsutaan go-normal -tapauksiksi. Jotta tilanne pystyttäisiin tarkistamaan, on ollut tapana tutkia collienpentujen silmät jo ennen luovutusikää. Siitä huolimatta jo 5-6 viikkoisilla pennuilla saattaa joillakin silmänpohja olla jo sen verran pigmentoitunut, että nämä lievät muutokset jäävät kliinisessä tutkimuksessa huomaamatta.

Ensimmäiset silmätarkastukset collieille tehtiin Suomessa jo vuonna 1973. Nykyään olemme tilanteessa, jossa lähes kaikkien Suomessa syntyneiden collieiden silmäpohjat tarkistetaan ennen luovutusta.

Vakavampi muodoista johtuu näköhermon pään halkiosta. Näköhermon päässä on kolo/pullistuma, joka johtuu puutteellisesta, sikiöaikaisen näköhalkion sulkeutumisesta. Tätä muotoa kutsutaan colobomaksi. Koska koiranpentujen silmät ovat vielä kovin pieniä, jää nämä joskus huomaamatta eläinlääkärillä pentuna tehdyssä silmätarkastuksessa. Näin ollen uudella silmätarkastuksella varmistetaan tilanne silmäpeilaamalla colliet aikuisena uudelleen. Coloboma heikentää silmän näkökykyä.

Joskus suuret colobomat voivat aiheuttaa verkkokalvon irtauman, joka voi sokeuttaa silmän. Kun verkkokalvo on irtaantunut, kutsutaan tätä ablaatioksi. Osa laskee tämän erikseen kolmanneksi cea:n muodoista, osa taas suuresta colobomasta aiheutuneesta vakavammasta tilanteesta. Huomion arvoista on myös, että verkkokalvo voi jossain tapauksissa irrota myös esim. onnettomuuden seurauksena. Tällöin kyseessä ei ole cea. Nämä tilanteet ovat kuitenkin harvinaisia, joten lähtökohtaisesti ablaatio johtuu collieilla cea:sta.

Verkkokalvon irtautuessa, voi se johtaa myös silmänsisäisiin verenvuotoihin. Nämä voivat olla koiralle myös kivuliaita. Pahimmillaan silmä voidaan joutua jopa poistamaan. Silmänsisäiset, ablaatiosta johtuvat verenvuodot ovat kuitenkin äärimmäisen harvinaisia.

Cea on levinnyt pk collieihin niin voimakkaasti, että käytännössä lähes 100% kannastamme on vähintään cea:n suhteen kantajia. Geneettisesti cea:n suhteen silmäterveeksi geenitestattuja pk collieita on tiedossani Suomessa vain reilu 30 kpl. Vaikka cea:n lievin muoto crd ei vaikutakaan yksilötasolla koiran elämään millään tavalla, niin olemmeko rodussamme valmiita heittämään cea:n suhteen terveen geenin kokonaan pois? Sileäkarvaisten collieiden tilanne on cea:n suhteen huomattavasti valoisampi.

Pitkäkarvaisten collieiden cea- tilanne Koiranetin valossa:

Nyt pääsen asiaan :D

Koiramaailmassa olemme saaneet kasvattajien avuksi uuden työkalun - geenitestit. Lähtökohtaisesti asia kuulostaa loistavalta. Voimme suunnitella yhdistelmiä huomioiden koirayksilöiden geneettisiä virheitä ja varoen yhdistämästä yksilöitä, joiden jälkeläiset voisivat sairastua. Mahtavaa ennakoivaa kasvatustyötä, jonka avulla voimme välttyä monelta surulta (?).

Jokaisen otuksen geenistössä on paljon vikageenejä. Meillä jokaisella voi olla taipuvaisuus moneen sairauteen. Siihen, puhkeaako joku sairaus, vaikuttaa geenien lisäksi ympäristötekijät. Lisäksi moni sairaus voi olla useamman geenin yhteistyötä. Se, että yhdessä kohdasta geenistöä on virhe, ei vielä riitä, koska toisessa kohtaa tarvittavaa kohtaa virhe puuttuu. Mm. näistä asioista johtuen, moni meistä pysyy kohtuu terveenä vikageeneistään huolimatta - ainakin sinne elämän ehtoopuolelle asti.

Ihmisillä näitä geenivirheitä on löydetty jo tuhansia, ja lisää löydetään  -ja syntyy koko ajan. Eläimet ei meistä tässä kohden poikkea. Näin ollen voit olla varma, että sinunkin koirallasi on satoja (ellei tuhansia) viallisia geenejä perimässään. Osaa koirasi vain kantaa ja jättää mahdollisesti jälkeläisilleen kopiota viallisesta geenistä, joistain taas koirasi omaa sairastumisriskin. Jos huonosti käy ja koirasi geenistö ohjeistaa ja ympäristö vahvistaa, koirasi jopa sairastuu.

Collieilla on alettu seuraamaan nyt näitä kolmea geeniä. Kolmea tuhansista, ellei kymmenistä tuhansista. Se, mitkä virheet koirasi on kopionnissa vanhemmiltaan saanut, on toki mielenkiintoista lisätietoa. Mitä vakavampi sairaus on kyseessä, sitä tärkeämpi koirajalostuksessa olisi näitä tietää. Mitä vähemmän merkityksellinen ongelma, sitä pienempi on tiedon merkitys yksilölle.

Ajatellaanpa asiaa näin:

Tässä meillä on pieni pala koiran geenistöä. Yhteensä 120 mahdollista sairausgeeniä tutkittavana. Tästä porukasta halusimme tietää lääkeaineyliherkkyystilanteen, joten tutkimme sen geenitestillä. Leikitään, että tuolta se löytyy (punainen viiva)...

Mutta mahdollisuuksia tutkittavia vikageenejä ei toki ole vain 120... Lisätään näkökulmaa. Tässä meillä on 800:n näkökulma. Sieltä se MDR1 edelleen löytyy, muiden joukosta.

Tässä meillä on jo 2000 mahdollista tutkittavaa sairautta. Näiden joukossa koirallasi on jo varmasti kymmeniä vikageenejä siellä täällä. Vähintään muutamia sairausgeenejä, mutta vielä enemmän kantajuusgeenejä.

Jotakuinkin näin. Keltaiset viivat kuvassa kuvaavat vaurioituneita geenipareja. Jokainen viivahan koostuu kahdesta osasta, isältä saadulta ja äidiltä saadulta kopiosta.

Tiedän, ei oikein näy... Mutta siitä huolimatta pitää vielä laajentaa kuvaa. Sillä 2000 mahdollista tutkittavaa asiaa ei millään riitä. Onhan meillä olemassa tuhansia sairauksia. Koirissa päälle vielä vikalistoja (hammaspuutokset, purentaviat, värivirheet, karvanlaatuvirheet...).

Tässä meillä on 20 000 mahdollista tutkimuskohdetta, joissa n. 170 keltaista vikageeniviivaa (joka voi olla liioitellut vähän). Osuuko se tutkimuskohde juuri näihin tutkittaviin viivoihin, on aika sattumaa. Näistä me siis kiinnitämme rodussamme huomiota geenitestien valossa kolmeen viivaan. Vieläpä sellaisiin viivoihin, jotka eivät koiran normaalin elämänlaadun kannalta ole useinkaan merkityksellisiä.

Ehkä hoksaatkin jo, mitä ajan takaa...

On todella hienoa, että tiede kehittyy ja voimme hyödyntää näitä asioita jatkuvasti enemmän ja enemmän. Erityisesti asialle tulee painoarvoa, mikäli löydämme geenitestejä vakaville sairauksille, kuten epilepsia. Koiran elämänlaadun kannalta merkityksettömämmät viat ja sairaudet taas ovat kiinnostavaa "nippelitietoa", jotka toki voimme mahdollisuuksien mukaan laittaa vaakakuppiin antaen niille juuri asian vakavuuteen liittyvän painoarvon. Toki jos vaakakupissa on vaikka kaksi yhtä hyvää mahdollista sulhasehdokasta nartulle, tuo pikkutietokin voi kallistaa kupin toisen eduksi. Mutta tosi harvoin tilanne noin pienestä kasvatuksessa on kiinni.

Sen sijaan, jos lähdemme tuijottamaan vain sitä yhtä pientä, kohtuu vähäpätöistä puuta, unohtaen tuon koko viivametsän... Emme voi juosta karkuun kärpästä, törmäämättä ennen pitkään johonkin vakavampaan uhkaan.

Myöskin yhden viallisen, vahingossa huomatun viivan tuijottaminen unohtaen nuo kaikki muut vialliset viivat , on yksinkertaistettua kasvatustyötä. Edelleenkin toki jos kyseessä on vakava, koiran elämää uhkaava sairaus, on viallisen viivan merkitys todella suuri, mutta mikäli kyseessä ei koiran elämän tai elämän laadun kannalta ole uhka, pitää merkitys suhteuttaa vikaan / sairauteen.

Omat koirani on testattu kaikkien näiden kolmen sairauden osalta. Jatkossakin tulen koirani testaamaan. Kyse ei kuitenkaan itselläni ole siitä, että testaamalla saatu tieto olisi erityisen arvokasta (mielenkiintoista toki), vaan lähinnä minusta on hyvä kartoittaa tilannetta ihan rodun kannaltakin. Samoin toki itse mahdollisissa jalostusvalinnoissa tulen nämäkin tiedot ottamaan huomioon, mutta ne eivät tule ohjaamaan omaa kasvatustyötäni. Mahdollisuuksien mukaan toki on fiksua yrittää tehdä yhdistelmiä, jossa mahdollisuus näidenkin asioiden osalta saada normaaleja/terveitä geenejä olisi rodun keskiarvoa paremmalla puolella.

Tieto on aina hyväksi, mutta vielä tärkeämpää on oppia tietoa käyttämään siten, että sen painoarvo pysyy järkevänä suhteessa tiedon tärkeyteen.

Kolikon toinen puoli

Yleisesti ollaan valmiita tuomitsemaan kasvattajat pienimmistäkin virheistä ja epäonnistumista. Onhan selvää, että kasvattajat rodut pilaavat - tavalla tai toisella.

Onkin helppoa vaatia toisilta ja tuomita. Jälkiviisaus on myös oikein hyvä kaveri. Usein tuntuukin, että kasvattajilla pitäisi olla kristallipallo.

Kolikolla on kuitenkin myös toinen puolensa:

Me kasvattajat tarvitsemme apua. Emme pysty kasvattamaan terveitä ja hyväluonteisia koiria, ellemme saa pohjalle tarpeeksi tietoa. Tiedoksi ei riitä se, mitä jalostuskoirat itse ovat. Ei siis riitä, että kasvattajat terveystutkivat ja luonnearvioivat jalostukseen suunnitellut koiransa. Tietoa tarvitaan huomattavasti laajemmassa mittakaavassa.

Moni kasvattaja ottaakin terveystarkastusasiat esille jo ennen pennun myymistä. Pyrkimyksenä on saada koko pentue terveystarkastettua aikuisena. Jos tämä haave onnistuisi, olisi meillä todella upea tietopankki näiden ominaisuuksien osalta, joka hyödyntäisi kasvattajien työtä jatkossa.

Me törmäämme valitettavan usein kuitenkin lupausten rikkomiseen. Pentua ostava lupaa, että tietysti koira tulee aikuisena terveystarkastettua (sen mukaan, mitä rodussa nyt yleensä tarkistellaan). Hän tuntuu ymmärtävän asian tärkeyden, ja on valmis laittamaan sopimukseen nimensä, jossa mustaa valkoisella tämä päätös lukee.

Kun lupauksen lunastamisen aika tulee, niin mitään ei kuitenkaan tapahdu. Keskustelupalstoilla voidaan itkeä, kuinka ilkeä kasvattaja muistuttelee asiasta, ja vaatii lupauksen toteenpanoa. "Koirahan on MINUN, ei MINUN tarvitse." "En halua, se maksaa ja se on turhaa."

Hurjan helppoa on joidenkin syödä sanansa. Jotenkin vielä järkyttävämmäksi homma menee, kun tämä tehdään täysin tietoisesti. Löytyy ihmisiä, jotka valehtelevat suoraan päin naamaa, vaikka tietävät jo sitä tehdessään, etteivät todellakaan tule toteuttamaan kasvattajan toivetta. Vaikka kasvattaja antaisi hinnanalennuksen, ja laittaisi hinnanalennuksen perusteeksi terveystarkastusvaatimuksen, niin siitä huolimatta ei tee tiukkaakaan laittaa nimeään alle. Eihän kasvattaja tällaisen asian takia kuitenkaan koskaan oikeuteen lähde - joten mitä väliä...

Tällainen suoraan päin naamaa valehtelu ei jää pelkästään tuleviin terveystarkastuksiin. Usein toinen alue, jossa valehdellaan, on harrastussuunnitelmat. Mikäli kasvattaja haluaa myydä kasvattinsa ainostaan harrastuskoteihin (rotuna esim. käyttökoira), niin pennun kyselijät kertovat suurista suunnitelmista - vaikka tietävät, ettei harrastusmaailma kiinnosta heitä yhtään. Samoin näyttelyorjentoituneelta kasvattajalta halutaan se "lupaavin pentu". Kasvattaja kertoo, että myy pennun ainostaan näyttelyistä kiinnostuneeseen kotiin - joten pennun kyselijä ilmoittaa oitis, että juuri näyttelykoiraa hän on etsimässä. Kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan vain "minä halua juuri tuon" toteutuu.

Ei ole ihme, että kasvattajista on tullut hurjan epäluuloisia. Mitä enemmän kasvattajat yrittävät seuloa jyviä akanoista, sitä taitavammiksi huijaajiksi tällaiset pennun tiedustelijat tulevat. He osaavat vastata kysymyksiin juuri niin, kuten kasvattaja toivoo.

Jokainen pennunostaja haluaa terveen ja reippaan koiran. On kummallista, että siitä huolimatta löytyy ihmisiä, jotka eivät ole itse valmiita tekemään yhtään mitään itselle tärkeän rodun edistämisen eteen. Usein käykin vielä niin, että ne, jotka eivät itse ole korteaan kekoon kantaneet, ovat juuri äänekkäimmin vaatimassa terveitä koiria ja tuomitsemassa kasvattajien työtä.

Kasvattaja on pentujensa paras asiantuntija. Jos hän suunnittelee pentueen, jotka ovat voimakasluonteisia ja vaativat osaavan kodin, niin ei ole ainoastaan väärin kasvattajaa kohtaan, jos pentuja yritetään tunkea pihan perälle seurakoiran virkaan. Siinä kärsii koira, joka ei saa tarpeitaan tyydytetyksi, ja viime kädessä myös koiran ostaja, jolla on vaikeuksia hallita energinen ja vaativa koira.

Mikäli kasvattajalle tärkeää on ulkonäölliset asiat, ja hän haluaa kasvattaa näyttelyvoittajia, niin on väärin, mikäli lupauksista huolimatta pentueen parhaat "katoavat". Eikö tämän kerro jo jokaisen oikeustajukin!

On helppo tuomita toiseen suuntaan. Mikäli ihminen etsii aktiivista pk-harrastuskoiraa, ja hänelle myydään seurakoiraksi ihan kiva, mutta toimintakyvyltään heikko ja miellyttämishaluton pentu laukausaroista vanhemmista, niin jokainen ymmärtää vääryyden tapahtuneen. Sen sijaan kun puhutaan kasvattajien oikeuksista, törmää vain hiljaisuuteen.

Valitettavasti joidenkin kasvattajien touhuista löytyy epärehellisyyttä. Niistä saa, ja pitää puhua. On hyvä nostaa epäkohtia esille. Ennen kuin lähdetään tuomitsemaan kasvattajien epärehellisyyttä, on hyvä tarkistaa myös oma pesä. Ettei vain käy niin, että löytyy kyllä rikka toisen silmästä, mutta hirsi omassa silmässä jää huomaamatta.

Kukaan meistä ei ole täydellinen. Puutteellisuus on yksi jokaisen ihmisen ominaisuuksista. Siitä huolimatta ei ole väärin toivoa rehellisyyttä ja miettiä, mikä on oikein, ja mikä väärin.

Anteeksiantamaton virhe

Kun ihmisten kanssa keskustelee, niin tuntuu, että lähes kaikki ovat rehellisyyden ja avoimuuden kannalla. "Toki sairauksista ja vioista pitää puhua!" Monet kasvattajat myös vetoavat siihen, että he kertovat kyllä takuulla kaikki tietämänsä viat, sairaudet ym., kun vain soittaa ja kysyy. Tällä sitten lunastetaan avoimuuden kruunu.

Ehkä osa näistä kasvattajista todella näin toimiikin. Kysyttäessä saa vastauksia. Eri asia sitten on, osaako ihminen kysyä. On myös älytöntä olettaa, että jokainen kasvattaja soittelisi läpi esim. kaikki suunnitellut uroksen suvussa esiintyvien koirien kasvattajat. Eikä se edes riittäisi. Pitäisi soitella myös koirien tätien, enojen, serkkujen... omistajat läpi, mikäli noita sukulaisia olisi jalostukseen käytetty. Onhan kuitenkin tärkeää tietää, jos vaikka suunnitellun jalostusuroksen veljen jälkeläiset ovat sairastuneet johonkin perinnölliseen sairauteen.

Herää myös kysymys, muistavatko kasvattajat ulkoa joka ikisen kasvattinsa pienemmätkin ongelmat? Kun kasvatteja on kymmenien vuosien ajalta, yhteensä useita satojakin, niin helposti saattaa joku asia unohtua. Joko vahingossa, tai sitten ihan tahallisestikin. Tällaiseen pulmaan ratkaisuna toimii myös ylöskirjaaminen.

Edelleen peräänkuulutan kaikkia kasvattajia kirjaamaan kotisivuilleen ylös sairastuneet kasvattinsa. Suurempien kasvattajien kohdalla riittäisi sekin, jos kirjaisi ylös vaikka "tuoreimmat kasvatit" esim. viimeisen kymmenen vuoden ajalta.

Tässä kohtaa tulee sitten usein esille kasvattajien seuraava selitys. Ei voi kirjata, kun siihen ei ole lupia. Koirahan on myyty, kasvattajalla ei ole heidän mukaan oikeuksia koiran tietoja julkaista.

Enpä ole vielä kuullut kuin yhdestä ihmisestä, joka on kieltänyt oman koiransa tärkeiden sairaustietojen julkaisun. Tämänkin koiran kohdalla kasvattaja on kirjannut sivuilleen, "ei julkaisulupaa". Yksinkertaista, totta ja kertoo kuitenkin sellaiselle ihmiselle, jolle tieto on tärkeä, että jotain voi olla.

Yleisempiä ovat ongelmat toisin päin. Eipä ole yksi tai kaksi tapausta, jossa kasvattaja hyppii silmille, koiran omistajan kertoessa julkisesti oman koiransa terveys tai luonneongelmista. Monelle kasvattajalle oma kasvatti on jonkinlainen Pyhä lehmä, jonka puutteista ei todellakaan saa puhua ääneen. Ihminen, joka sellaiseen virheeseen syyllistyy, pyritään pudottamaan mahdollisimman nopeasti ruotuun.

Toki kasvattaja voi ja saa olla eri mieltä hieman kyseenalaisista diagnooseista tai varsinkin luonneongelmista. Siitä huolimatta meidän kasvattajien tulee ymmärtää se pelko ja ahdistus, johon koiran omistaja törmää, kun oma koira sairastuu tai käyttäytyy pelokkaasti / aggressiivisesti. Siinä kohden ei ole syyttelyiden tai syntipukkien etsimisen paikka. Moni kasvattaja lupaa olla kasvatin omistajan tukena koko koiran elämän ajan. Noissa tilanteissa lupaus punnitaan. Kasvatin sairastuttua tai käyttäytyessä "väärin", omistaja tarvitsee tukea ja neuvoja, ei syyttelyä.

Itse arvostan kovasti koirien omistajia, jotka uskaltavat rehellisesti kertoa koiriensa puutteista. Se ei tee koirasta vähemmän rakasta - usein itse asiassa päinvastoin. Usein kun koiran kanssa käydään läpi vaikeita asioita, tulee tällaisesta koirasta erityisen rakas.

On kuitenkin helppo ymmärtää koiranomistajia, jotka eivät uskalla kasvattajan päälletulon pelosta julkisesti omien koirien sairauksista puhua. Monelle ihmiselle kasvattaja on sen verran suuri auktoriteetti, että häntä on vaikea uhmata. Ehkä pelätään myös sitä, mitä vihastunut kasvattaja saisi aikaan. Ehkä hän levittää toisille kasvattajille valheellisia tietoja ja seuraavan koiran hankkiminen olisi hankalampaa?

Veikkaan kuitenkin, että suurin osa koiranomistajista ei tällaisia asioita edes pohdi. He eivät vain tule edes ajatelleeksi, että tieto "kotikoiran" sairastumisesta olisi jotenkin oleellinen. "Ei tämä ole jalostuskoira." Unohdetaan, että jokaisen koiran sairastuminen perinnölliseksi luokiteltavaan sairauteen, on kullanarvoinen tiedon murunen, kun taistellaan sairauksia vastaan. Sillä "kotikoiralla" on vanhempansa, sisaruksensa, sisarusten jälkeläisensä, tätinsä, setänsä... Kasvattajan on tärkeä tietää, mutta tärkeää on myös levittää tietoa ihan yleisesti kyseisen rodun piiriin.

Moni koiranomistaja arvostaa avoimuutta ja toivoo koiramaailmaan lisää rehellisyyttä. Tähän asti odottavat katseet on suunnattu meihin kasvattajiin. Näyttää siltä, että koiramaailma saa odottaa loputtomasti, mikäli odotetaan meidän kasvattajien tekevän asialle jotain - muutakin kuin kauniissa sanoissa. Pienen kourallisen pyrkimykset eivät riitä. Ehkä on aika suuremman koirakansan ottaa homma käsiinsä? Jokainen voi omalta osaltaan lisätä avoimuuden virtaa, pyytämällä esim. kasvattajaa laittamaan julkisesti kotisivuilleen oman koiran sairastuminen perinnölliseksi luokiteltuun sairauteen, lisäämällä Koiranettiin, mikäli oma koira on kuollut pois, kirjoittamalla esim. rotuyhdistyksen foorumille koiran sairastumisesta... Colliefoorumiltakin löytyy sairauslistoja, joihin voi tietoja käydä lisäämässä.

Varoitan kuitenkin, että tällainen toimintatapa on joidenkin kasvattajien mielestä anteeksiantamaton virhe. Kun menet astumaan tällaisen kasvattajan jaloille, niin saat sen kyllä huomata. Niinpä sinun on tehtävä valinta. Vaa'an toisessa päässä on kasvattajan viha - toisessa rehellisyyden ja avoimuuden kannattaminen, sekä oma halu auttaa rotua kehittymään terveempään suuntaan.

Totuuden tallaajat

Rotukoirien kasvattaminen ei ole helppoa. Pitää pyrkiä aina vain eteenpäin – aina vain parempiin koiriin. Jokaisen koiran tulee olla luonteeltaan ja ulkoasultaan rotumääritelmän ruumiillistuma, ja sen pitää elää täysin terveenä vähintään kymmenen vuotta, mielellään viisitoista. Jos näin ei käy, niin kasvattaja on epäonnistunut. Pahimmillaan ajatellaan, että kasvattaja on kiusallaan kasvattanut luonnevikaisen, hammaspuutoksisen koiran, joka mokoma vielä sairastuu nivelvaivoihinkin. Kasvattajan intresseihin ei toki voi kuulua muuta, kuin rikastua noilla kalliilla karvapalloilla.

Nykypäivänä kaikessa kilpaillaan. Koiraharrastuspuolella kilpailuja järjestetään niin näyttelyiden muodossa, kuin myös palveluskoiralajien, tokon, agilityn, vesipelastuksen, metsästyskokeiden, vinttikoirajuoksujen jne... Kilpailumaailma ulottuu myös kasvattajien maailmaan monella tavalla. Toki on olemassa kasvattajien välisiä kilpailuja (mm. rotujärjestöjen Vuoden kasvattaja-kilpailut), mutta suurin kilpailu taitaa kuitenkin tapahtua kasvattajien mielessä.

Kasvattajat tuntuvat rakentavan ympärilleen pienen "me-porukan", joka muodostuu muutamasta samanhenkisestä ja yleensä samaa linjaa kasvattavista kasvattajista. Tämä Me-porukka sitten jakaa keskenään tietoa, ja valitettavan usein pyrkii huolehtimaan siitä, etteivät muut Me-porukat saa tietää oman Me-porukan koirien puutteista ja sairauksista. Jos kuulee "kilpailevan" porukan koirista jotain sisäpiiritietoa, niin sellainen asia on loistava esimerkki ja todiste siitä, että omassa Me-porukassa on niin paljon paremmat ja terveemmät koirat.

Niin kauan kun pysytään omissa kuppikunnissa, voi olla riittäävääkin tällainen pienemmän porukan yhteistyö ja avunantosopimus. Kuitenkin enemmissä määrin ollaan tajuttu, että pitkällä tähtäimellä on etsittävä, ainakin välillä, uutta verta omien sukulinjojen ulkopuolelta. Kun sitten astutaan oman porukan ulkopuolelle, avautuu edessä salaisuuksien maa.

Tämän tyyppinen kasvatuskulttuuri vaikeuttaa hurjasti myös pentua etsiviä. Tietoa on vaikea löytää, ja vertailuja pystytään tekemään vain muutamilta osin. Näitä ovat esim. KoiraNetistä löytyvät Pevisa-tiedot. Osa kasvattajista pyrkii edesauttamaan avoimempaa kulttuuria julkaisemalla kotisivuillaan esim. kasvattiensa sairastumisia. Helposti kuitenkin kokemattomampaa pennun etsijää voi huimata, kun löytyy faktaa, että koirien taustoissa onkin vähän sitä sun tätä. Tällaisen ihmisen on helpompi valita pentunsa kasvattajalta, jonka sivuilta ei tietoa löydy, ja joka soittaessa vain toteaa, että terveitä ja hienoja koiria suku on täynnä. Valheet on joskus mukavampi niellä, kun karvas totuus. Totuus kuitenkin on, että JOKAISEN koiran suvusta löytyy jotain. Siitä todistuksena minullakin on vuosien varrelta kerätty excel-taulukko, jossa tälläkin hetkellä on yli 700 sairastunutta koiraa - ja kyllä, ihan kaikista colliesuvuista.

Tämä kaikki minulla on toki ollut tiedossa jo pitkään. Vaikka tällainen salailumaailma on minua aina ärsyttänyt kovasti, niin sen kanssa on joutunut vain elämään. Itse voi vain pyrkiä omissa ratkaisuissaan toimimaan mahdollisimman rehellisesti ja avoimesti. Onneksi löytyy useampia rehellisiä ja avoimia kasvattajia, jotka kannattavat tällaista ajatusmaailmaa myös teoilla, eikä ainoastaan sanoilla.

Viime päivinä minua on kuitenkin järkyttänyt muutamat colliepiireistä kantautuneet tiedot. Salailu on jo tarpeeksi kamalaa, mutta epärehellisyys ja huijaaminen on jo jotain käsittämätöntä.

On aina ollut tiedossa, että osa kasvattajista ei toimi päivänvaloa kestävällä tavalla. Lonkka- ja kyynärkuvia jää pöydille, silmälausuntoja ei oteta virallisesti ja koiria käsitellään näyttelyyn (värjätään turkkia, kirsua ym., jopa joskus tehdään kirurgisia korjauksia). Kuitenkin olen pitänyt tällaisia kasvattajia vain pienenä porukkana - poikkeuksina, jotka vahvistavat säännön siitä, että yleensä kasvattajat toimivat rehellisesti.

Itselleni tärkeä asia on aina ollut koiran luonne. Luonteen arvioimiseen tarvitsemme monta eri työkalua. Jotta saisimme collieyksilön luonteesta mahdollisimman laajasti tietoa, meidän tulee seurata koiraa arjessa, harrastuksissa, kokeissa ja vielä testailemalla (mh ja lte). Jos koiran kanssa ei harrasteta mitään, on mahdoton arvioida koiran harrastusominaisuuksia. Ellei koiran kanssa käydä kokeessa, on mahdoton arvioida koiran kestokykyä koetilanteissa... Mitä enemmän meillä on koirayksilöstä tietoa, sitä vakaammalla pohjalla olemme jalostusvalintoja tehtäessämme.

Viime aikoina olen kuullut useammalta ihmiseltä, että on ihan yleistä, että koiraa harjoitetaan luonnetestiin. Kuuleman mukaan eräs kasvattaja on jopa pitänyt kasvateilleen leiripäivän, jossa treenattiin luonnetestiä. Useammilla ihmisillä on varastoissaan itse rakennettuja kelkkoja, haalareita ja tynnyreitä, joiden kanssa sitten koiraa treenataan...

Olen kyllä kuullut, että löytyy ihmisiä, jotka näin tekevät. Heidän tarkoituksenaan on vain saada koiralle mahdollisimman suuret pisteet (tai jossain tapauksessa koira testistä edes läpi), jotta paperilla koira näyttäisi mahdollisimman hyvältä. Samat ihmiset usein väittävät, ettei luonnetesti kerro mitään. Jos koiran opettaa käyttäytymään testissä tietyllä tavalla (tai asiasta rakennetaan koiralle tuttu juttu), niin toki silloin totuus koiran luonnollisesta käyttäytymisestä hämärtyy.

En ole itse koskaan kasvattanut koiria luonnetestien pisteiden perusteella, vaikka luonnetestejä olenkin yhtenä apukeinona kasvatustyössäni pyrkinyt käyttämään. En ole myöskään luottanut kilpailu/koetuloksiin minään varmoina mittareina luonnetta arvioitaessa. Tietoa pitää kerätä luonneasioissa monesta paikasta. Eikä edes riitä pelkkä yksilötason tieto, vaan tarvitaan tueksi myös tietoa suvusta.

Siitä huolimatta olen järkyttynyt ihmisten tiedon sabotoimisesta - niin luonteen kuin terveydenkin osalta. Jokainen pöydälle jätetty lonkka/kyynärkuva tai vaiettu perinnöllinen sairaus on pala pois koiran suvun tiedoista - ei ainoastaan tämän yhden yksilön. Jokainen harjoiteltu luonnetesti tai ostettu koetulos (jota muissa roduissa tapahtuu) vääristää totuutta, ja näin vaikeuttaa toisten kasvattajien työtä - ja tätä kautta koko rodun kehittämistä.

Valitettavasti näyttää siltä, että totuuden tallaamiseen eivät ole syyllistyneet vain muutamat "pienet, ei tunnetut" kasvattajat, vaan muutama itse korkealle arvostama ihminenkin. Tämä ei ainoastaan järkytä minua, vaan saa minut erittäin surulliseksi ja pettyneeksi. "Sinäkin Brutukseni..."

Tähänkö kilpailu on meidät kasvattajat vienyt? Näinkö paljon ollaan valmiita tekemään, jotta omien koirien puutteet eivät vain tulisi päivänvaloon?

Kasvattajan puolustuspuhe

Vuosi sitten kirjoittamani teksti Julma kasvattaja kiertää nyt kovasti sosiaalisessa mediassa. Hyvä niin. Aihe on järkyttävä, mutta ansaitsee tulla ihmisten tietoisuuteen. Koiraharrastusmaailmassakin on asioita, joista emme saisi vaieta. On tärkeää luoda yhteisiä rajoja sille, mitä hyväksymme, ja mikä on jyrkästi tuomittavaa. 

Järkytys on saanut osan kansan riveistä myös menemään toiseen ääripäähän. Tästä on heille tullut yksi todiste lisää siitä, että kaikki kasvattajat ovat rahan ahneita kakkoja, joille ainoastaan pentujen teettäminen ja myyminen kalliiseen hintaan merkitsee jotain. Tällaisten rotukoirakasvattajien pentutehtailua ei sovi kannattaa, vaan kannattaa hankkia ihana sekarotuinen rakkauslapsi – nehän ovat niitä terveitäkin… 

Ihmisillä on taipumus mennä aina ääripäästä ääripäähän. Kultaisen keskitien kulkeminen on hankalaa. Maailma on mustavalkoinen, eikä värisävyille ole tilaa. Sitä paitsi tuomitseminen on jollakin tavalla erittäin mukavaa. Kun voi osoittaa syyttävästi toista, voi samalla kiillottaa omaa kuvaansa ja todeta, että itse ainakin on kovin täydellinen ihminen. Joskus olisi hyvä hiljentää oma kärkäs tuomionäänensä ja muistaa Jeesuksen sanoma: synnitön heittäkööt ensimmäisen kiven.

Näiden vuosien aikana olen tavannut useita koirankasvattajia. Yllätyksenä ei pitäisi tulla, että meitä on hurjan monenlaisia. Osan kanssa olen täysin erilinjoilla, osan kanssa ajatukseni menevät enemmän samoja polkuja. Omasta näkökulmastani katsoen osa on sellaisia, joiden kasvatustyötä en pystyisi moraalisista tai ”tuloksellisista” syistä suosittelemaan, osan kasvatustyö taas kestäisi näillä mittareilla tehdyn punnitsemisen koska tahansa. Väliin mahtuu vielä hurja joukko kasvattajia, joiden kanssa olen osasta asioista samoilla linjoilla, ja osasta asioista hurjastikin eri mieltä.

Olisi lukijoita innostavaa kirjoittaa niistä kansoja kuohuttavista asioista, jotka ovat monen mielestä VÄÄRIN. Ne ovat niitä juttuja, joilla me sensaationhakuiset ihmiset haluamme itseämme ravita. Voisimme kauhistella yhdessä ja paiskoa kiviä. Sen me osaamme jo niin hyvin…

Mutta vaikka se ei olekaan muodikasta, niin haluan tuoda esille tässä kirjoituksessa jotain aivan muuta. Tämä kirjoitus hautautuu äkkiä nettiviidakon bittisekamelskaan, eikä kukaan jaksa lukea tätä uudestaan – puhumattakaan, että se lähtisi kiertämään sosiaalisessa mediassa.

Niin uskomattomalta kuin se joidenkin mielestä saattaa kuulostaa, niin kasvattajan työ on joillekin elämäntehtävä, jonka polttoaine on rakkaus valitsemaansa rotuun. Kuten kaikessa muussakin maailmassa, niin tuon puhtaan rakkauden himmentää kaikki, jota me ihmiset keinotekoisesti pyrimme siihen lisäämään. Siinä vaiheessa, kun ihminen lisää soppaan liikaa kunnianhimoa tai bisneshenkisyyttä, ei sopasta välttämättä tulekaan herkullinen. Suola on hyvä mauste, mutta liiallisena se pilaa koko annoksen. Kun puhumme elävistä olennoista, ei myöskään ole hyvä liiallisena ajatella asiaa taiteilijan näkökulmasta. Maalarit käsitelkööt värejään, papereitaan ja purnukoitaan miten haluavat, mutta kasvattajat eivät voi eläintä kohdella pelkästään omien tavoitteittensa välikäsinä.

Kasvattajalla saa olla hieman kunnianhimoa. Tämä takaa sen, että kasvattaja haluaa pitää kasvatustyönsä ”laadun” kohdallaan. Kunnianhimon ei kuitenkaan tarvitse suuntautua koiranäyttelyiden tai harrastuslajien voittoihin. Mielestäni sen tulisi suuntautua siihen, että pennun ostaneet ihmiset olisivat tyytyväisiä rodunomaisiin, terveisiin ja luonteeltaan hyviin koiriinsa.

Lemmikkieläin ei ole tavara, vaikka sitä laissa tavaraan verrataankin. Näin ollen lemmikkieläinkasvatukseen ei sovellu bisnesajattelu. Siinä vaiheessa, kun kasvatuksen tavoite on tienata rahaa, ei enää voida puhua puhtaaseen rakkauteen pohjautuvasta kasvatuksesta.

On siis ihan oikein tuomita kasvatustyö, jonka tarkoitus on oman itsensä korottaminen tai rahan ansaitseminen. Synkkyyden lasit kannattaa kuitenkin poistaa siinä vaiheessa, kun luulee kaikkien eläinkasvattajien tavoitteiden olevan jompikumpi näistä.

Löytyy vielä kasvattajia, jotka rakastavat omia koiriaan ja rotuaan. Meille ne omat koirat ovat ensisijaisesti ystäviä ja harrastuskavereita. Ystäviä, joista huolehditaan viimeiseen hetkeen asti, joiden haudalla itketään ja joita muistellaan läpi koko elämän. Me emme arvosta koiriamme saavutusten perusteella, emmekä aseta koirillemme suuria saappaita, jotka koiraystäviemme on täytettävä, tullakseen hyväksytyiksi. Pyrimme tarjoamaan koirillemme mahdollisimman hyvän elämän, ja huomioimme niiden tarpeet – muistaen kuitenkin, että koira ei ole ihminen, joten lajityypillinen käyttäytyminen eroaa joiltain osin ihmisten lajityypillisestä käyttäytymisestä.

Olemme ihastuneet omaan rotuumme/rotuihimme, ja olemme kiitollisia ihmisille, jotka ovat menneisyydessä kasvatustyötä rotumme parissa tehneet, ja näin tuoneet rodun meidän lahjaksemme. Suojelemme omaa rotuamme välillä samoin, kuin leijona suojelee pentujaan – tästä johtuu osittain kärkkäätkin mielipiteenvaihdot ja kuumenevat tunteet. Olemme valmiit ryhtymään sotaan, jos rotuamme uhataan. Tuomitsemme ihmiset, jotka mielestämme vahingoittavat rotuamme.

Haluamme nähdä oman rotumme yksilöitä tulevaisuudessa. Toivomme, että nämä tulevaisuuden yksilöt ovat lähempänä rotumääritelmän antamaa ihannekuvaa kyseisestä rodusta. Ei kuitenkaan pelkästään ulkonäöllisesti, vaan muistaen koko kolminaisuuden: luonteen, terveyden ja ulkonäön. Emme halua rotumme jakautuvan heihin ja meihin, vaan jalo pyrkimyksemme kasvatustyössämme on saada samaan yksilöön he ja me – kauniit ja luonteikkaat.

Jokainen rodussamme sairastunut koira on meille askel taaksepäin – oli koiran omistaja sitten omalta tai naapurin hiekkalaatikolta. Vaikka haluamme leikkiä punaisella hiekkalapiolla, niin tajuamme, että sinisessäkin lapiossa on puolensa, ja ymmärrämme niitä, jotka jopa tykkäävät siitä sinisestä enemmän kuin omasta punaisestamme.

Mutta olemme myös ihmisiä – emme pyhimyksiä. Välillä huomaamme kateellisuuden nostavan päätään, kun naapurihiekkalaatikon hiekkalinnasta tuleekin mahtavampi. Joskus tuntuu epäoikeudenmukaiselta, kun omat yritykset epäonnistuvat, ja hiekkalinna hiekkalinnan jälkeen hajoaa, kun taas naapurilaatikon hiekkalinnat onnistuvat, vaikka he käyttävät mielestämme ihan vääränlaisia lapioita.

Kuljemme valitsemaamme suuntaan, huomataksemme välillä kulkeneemme väärään suuntaan. Se harmittaa, kuten ketä tahansa ihmistä harmittaisi. Varsinkin, kun ympäriltämme tällöin löytyy kymmenen jälkiviisasta, jotka ivaavat tyhmyyttämme. Viisaimmat meistä tajuavat eksyessämme kääntää nenänsä toiseen suuntaan. Joskus riittää, kun palaamme muutamia askeleita takaisinpäin, joskus pitää palata jopa lähtöpisteeseen. Meitä löytyy myös jääräpäisempiä, jotka eivät heti usko suunnan olevan väärä, vaan hakkaavat päätään seinään. Matkanteko on kuitenkin oppimistie.

Kasvatustyömme tavoite ei ole kasvattaa koiria, joilla nimemme nousisi muita ylemmäs. Koiramme eivät ole rahapuita, joista haluamme kerätä sadon mahdollisimman usein, tai unohtaen niiden hyvinvoinnin. Kasvatustyömme tavoite on pitää oma rotumme elinvoimaisena, terveenä, iloa tuottavana ja kauniina huomiselle, jotta me itse, ja myös muut, voisimme nauttia näistä oman rotumme koiraystävistä tulevaisuudessakin.

Me annamme tälle työllemme aikaamme, rahaamme, kyyneleitämme ja joskus koko elämämme. Joudumme ottamaan vastaan pilkkaa ja juoruilua. Matkamme varrella kohtaamme vastoinkäymisiä, jolloin itkemme kasvatinomistajien kanssa, ja rakkaiden kasvattiemme vuoksi. Voimme joutua huolehtimaan kasvattiemme kohtaloista, tai tappelemaan oikeuksiemme puolesta, kun muut yrittävät oikeuksiamme polkea lokaan.

Kasvatustyössämme meitä kuljettaa eteenpäin kuitenkin vain mielemme näkymä tulevaisuudesta, jossa hyvinvoivat rotumme edustajat jakavat iloa tulevaisuuden ihmisillekin. Arjessa voimavaramme on koiraystäviemme loistavat silmät, kun ne katsovat meitä tyytyväisin ja rakastavin silmin. Tiedämme onnistuneemme silloin, kun kuulemme hyviä uutisia kasvattiemme omistajilta. Parasta, mitä silmämme voivat nähdä, ei ole kasvattimme ykköskorokkeella kokeessa tai näyttelyssä, vaan hetki, jolloin huomaamme kasvatinomistajan katsovan koiraansa rakastavasti ja tyytyväisenä.

On oikein tuomita vääryys ja julmuus. Varokaamme kuitenkin, ettemme heitä lasta pesuveden mukana.

Collie, kiva seurakoira?

Mietteliäänä olen seurannut keskustelupalstoilla pyöriviä keskusteluja eri rotujen luonteista, ja varsinkin siitä, millaisista koirista nykyajan ihmiset haaveilevat.

Oma porukkansa on ihan lemmikkikoiraa etsivät, joiden kanssa ei touhuilla muuta kuin lenkitykset ja oleskelut. Sitten löytyy näitä ihmisiä, joiden koiralle seurakoiran viran lisäksi tärkeää on olla vain kaunis ja pärjätä näyttelyissä. Joskaan erästä näyttelyharrastuksesta kiinnostuneen kasvattajan blogia seuranneena, en kyllä tämänkään harrastuksen "helppoutta" enää allekirjoita. Oma tarinansa on sitten harrastuskoiraa etsivät.

Collien historiasta voisimme keskustella pitkäänkin. Yksi suuri ongelma lieneekin siinä, että kasvattajat eivät ole kovinkaan yksimielisiä siitä, millainen luonne colliella loppujen lopuksi kuuluisi olla. Pinnallisella tasolla toki on helppo sanoa, että collie on mukava, ystävällinen ja reipas rotu, joka ei pelkää mitään ja jonka kanssa on helppo mennä mihin vain. Collie ei saa olla pelkopurija eikä millään tavalla aggressiivinen. Sen ei kuulu myöskään olla bordercollie, mali, saksanpaimenkoira, ajokoira, dobberi, kultainennoutaja, kiinanpalatsikoira... you name it...  Collien kuuluu olla collie. Näihin kaikkiin on jokaisen helppo nyökytellä.

Astetta vaikeammalle tasolle mennään, kun lähdetään miettimään kuuluuko nykypäivän collien olla paimenkoira. Osa kasvattajista on sitä mieltä, että collie ei ole koskaan ollut paimenkoira, vaan rotu on vain kehitetty paimenkoirista seura- ja näyttelykoiraksi. Alkuperäinen collie ei näin ollen ole ollut paimen, vaikka pohjalla rodun kehityksessä paimenia on ollutkin. Tässä kysymyksessä mietinnän aiheeksi tulee sitten mm. se, että milloin voidaan loppujen lopuksi sanoa jonkun rodun syntyneen? Milloin bordercolliemaiset mixit alkoivat olemaan pitkä- ja sileäkarvaisia collieita? Silloin kun rotumääritelmä kirjoitettiin? Ok, mutta eikö silloin enää yksikään collie tehnyt paimentyötä? Jos teki, niin tekikö se rodunomaista työtä? Muuttuiko collie rotumääritelmän kirjoitushetkellä "vain" seura- ja näyttelykoiraksi, josta ei enää paimenkäyttöön ollut - eikä edes kuulunut olla?

Kuten huomataan, niin ajatusta voidaan pyörittää mihin suuntaan vain. Ja näin tehdäänkin. Jos lähtökohtana on se, että collien ei tarvitse olla paimenkoira, niin perusteet kyllä löydetään. Samoin, jos ihminen haluaa ajatella collieta paimenkoirana, niin tältäkin pohjalta on ajatusta helppo lähestyä.

Emme siis ole täysin yksimielisyyttä edes siitä, kuuluuko/pitääkö collien omata paimennustaipumuksia. Tämä mietintä on kuitenkin se, josta lähdemme lähes kaikki aika samalta lähtöviivalta - eli siitä, että oikeastaan harva meistä OIKEASTI puhtaista paimenkoirilta vaadittavista ominaisuuksista syvällisesti tietää ja on paimennukseen tarpeeksi perehtynyt. Näin ollen lähtökohta koko paimennusmietinnälle on kohtuu "tasa-arvoinen".



Nyt päästäänkin sitten siihen vaikeampaan puoleen. Onko collie palveluskoira? Ja millainen koira yleensä edes on palveluskoira?? FCI ei luokittele collieta palveluskoiriin. Suomessa collie sai kuitenkin palveluskoiraoikeudet jo vuonna 1949, neljä vuotta ensimmäisten palveluskoirien SM:kisojen jälkeen. Näin ollen collien palveluskoiralliset juuret Suomessa on pitkät.

Rodun kotimaassa collie on edelleen enemmän seura- ja näyttelykoira - samoin kun suurimmassa osassa maailmaa. Näin on collieiden luonteen sekä harrastusten valossa myös Suomessa, vaikka rodulla palveluskoiraoikeudet ovatkin.

Tämän hetkinen rodun kotimaan rotumääritelmä sanoo rodun luonteesta seuraavaa:

"Temperament
Friendly disposition with no trace of nervousness or aggressiveness. A great companion dog, friendly, happy and active, good with children and other dogs."
Collien tulisi tämän tekstin mukaan olla ystävällinen, iloinen ja aktiivinen seurakoira, joka ei ole hermostunut eikä aggressiivinen.

Heitänkin kysymyksen, kuuluuko collien luonteessa olla palveluskoiralle tyypillisiä ominaisuuksia, vai voimmeko vain ajatella, että collie ei luonneominaisuuksiltaan ole palveluskoira, vaan aktiivinen, mukava ja helppo seurakoira? Varsinaisia palveluskoiraominaisuuksia rodussa ei tarvitsisi olla nykypäivänä, eikä itseasiassa rotua alunperinkään ole niiden ominaisuuksien ympärille jalostettu. Silti voisimme hyväksyä sen tosiasian, että palveluskoiratouhuissa oikeudet rodulla on, ja näillä ominaisuuksillaan osa rodun yksilöistä palveluskoiralajeissakin pärjää. Palveluskoiraominaisuuksia on myös monella muulla ei-palveluskoirarodulla, kuten dalmatiankoiralla, snautsereilla ja dogo argentinolla.

Osa harrastuskoiraväestä katsoo edelleen koiramaailmaa historiallisten silmälasien läpi. Alunperin koirat olivat vain seurakoiria tai hyötykoiria (esim. metsästys). Ensimmäisenä koiraharrastuksena syntyi palveluskoirapuoli. Palveluskoiratoiminta lähti Suomessa liikkeelle jo 20-luvulla. Vasta n. 40 vuotta tämän jälkeen saapui Suomeen tottelevaisuuskoulutus. Agility taas saapui Suomeen vasta 80-luvun lopussa!

Sitä mukaan kun ihmiset saivat muita koiraharrastusmuotoja valittavakseen, on suunta ollut selvä. Palveluskoiralajien suosio on hiipunut, kun taas tottelevaisuus- ja agility-harrastus kasvanut. Tähän suuntaan on monia syitä. Palveluskoiralajeja pidetään tietyissä piireissä edelleen jonkinasteisena "parempana harrastuslajivalintana". Näkökannasta riippuu, onko se sitä. Toistaiseksi suurin osa muiden harrastuslajien harrastajista ei ole palveluskoiralajien "paremmuutta" vastaan lähteneet sotimaan, vaan ovat antaneet kuninkaan istua valtaistuimellaan. Ehkä osittain ihan yksinkertaisesti siksi, että annetaan vanhan ajatusmaailman olla, kun ei siitä varsinaista haittaakaan ole. Lisäksi varmasti osalla on tietynlainen kunnioitus palveluskoiraharrastuskuningasta kohtaan siksi, että olihan se ikäänkuin ovi, joka mahdollisti myöhemmin myös muiden harrastuslajien suunnittelun ja syntymisen.

Niin tai näin, niin edelleen on syytä miettiä, onko collie luonneominaisuuksiltaan palveluskoira. Kuuluuko sen olla?? Ennen kuin voimme edes pohtia kysymystä, meillä tulisi olla selvänä mielessämme tieto siitä, millainen on palveluskoiramainen luonne.

Yksi tärkeimmistä palveluskoiramaisista luonneominaisuuksista on työhalukkuus. Palveluskoiralla tulee olla halu ponnistella ratkaistaakseen tehtävän, jonka ihminen sille antaa. Näin ollen hyvältä palveluskoiralta vaaditaan myöskin jonkinasteista miellyttämishalua tai muuta moottoria, joka tämän halun sille synnyttää.

Verrataanpa palveluskoiramaista työhalukkuusmääritelmää seurakoiramaiseen luonteeseen. Moni seurakoira nauttii selvästi suunnattomasti saadessaan harrastaa ihmisen kanssa. Lähes koira kuin koira haluaa oivaltaa ja oppia läpi elämän. Osa seurakoirista kuitenkaan ei tunne tarvetta työskennellä varsinaisesti ihmisen kanssa. Ihan oma puuhaskelu myyriä jahdaten ja lahdaten, tai omatoiminen harjoittelu ruokakaappiin murtautumiseen riittää. Osalla seurakoirista ihmisen kanssakin työskentely on ihan ok, mutta verrattuna palveluskoiraan, kyseisen halun voimakkuus on selvästi alempi.

Työskentelyhalun ja tarpeen rinnalla kulkee tiiviisti myös taistelutahto, joka moottorin tavoin työntää koiraa eteenpäin silloin, kun matkalle tulee esteitä. Koira sinnikkäästi jatkaa, vaikka esim. fyysiset voimat eivät enää riittäisi ja toimitaan mukavuusalueen ulkopuolella. Koiran kynnys luovuttaa on suuri. Taistelutahto on periksiantamattomuutta haasteidenkin edessä. Motivaattorina toimii suuri halu saada tehtävä suoritettuna.

Luonnetestissä asiaa mitataan mm. halulla voittaa saalis (lelu). Koira saalistaa saalista, ja saadessaan sen kiinni, tarttuu siihen. Osa yrittää tarttua vain tassuillaan, suurin osa hampaillaan. Saatuaan saaliista otteen, koira siirtyy seuraavaan vaiheeseen, eli irtipyrkivän saaliin taltuttamiseen. Rimpuilevasta ja irti pyrkivästä saaliista pidetään kiinni, jotta saalis ei karkaisi. Kun saalis kuolee (muuttuu liikkumattomaksi), koira yleensä varmistaa kuoleman tapporavistuksilla. Usein koira myös haluaa aloittaa leikin alusta ja tarjoaa saalista leikittäjälleen.

Sinnikkyyttä mitataan myös läpi testin. Koiralle rakennetaan tilanne, jossa se kokee tuntematonta uhkaa (kelkka). Vahvan taistelutahdon omaava koira ottaa uhan vastaan asenteella, eikä ole ensimmäiseksi luovuttamassa ja pötkimässä pakoon. Taistelutahtoinen koira yleensä ensin haastaa uhan, ja vaihtaa toimintasuunnitelmaa vasta, kun huomaa, että uhka lähestyy haastamisesta huolimatta. Väistämisen jälkeenkin koiran tulisi kyetä muuttamaan toimintasuunnitelmaa ja taistella häkellyksensä ja pelästymisensä yli lähestymällä uhkaa.

Sama asenne tulisi näkyä koko luonnetestin. Vaikka koira kuormittuu ja menee joltain osin raiteiltaankin, niin siitä huolimatta koira taistelee eteenpäin selvittääkseen tilanteet. Koira vastustaa aktiivisesti omaa, kenties vahvaakin sisäistä hajoamisen tunnetta.

Nämä kaksi tärkeää ominaisuutta, vahva työskentelyHALU ja sisukkuus, tulisi molemmat löytyä palveluskoiralta. Nämä eivät kuitenkaan riitä...

Tarvitaan myös työskentelyKYKYä. Palveluskoiran tulisi kyetä toimimaan vaikeissakin tilanteissa ja olosuhteissa. Yllättävissä tilanteissa koiran tulisi toimia järkevällä tavalla. Mikä sitten on järkevää, on usein aika katsojakohtaista. Kun koira kokee jotain uhkaavaa, jota se oikeasti pelkää, on koiran kannalta kaksi järkevää vaihtoehtoa. Joko se haastaa uhan (päättää ottaa siitä selvää ja tarvittaessa hyökätä/puolustautua), tai sitten se pakenee. Kumpikin valinta osoittaa koiran pystyvän toimimaan. Sen sijaan koira, joka ei pysty valitsemaan kumpaakaan vaihtoehtoa, vaan sulkee silmänsä ja "jähmettyy", osoittaa omaavansa heikentyneen kyvyn toimia.

Kun palveluskoira törmää tehtäväänsä suorittaessaan tilanteita, joissa se joutuu itse tekemään ratkaisua ILMAN ihmisen välitöntä auttamista, tarvitsee se tätä toimintakykyä. Tällaista toimintakykyä ei koira tarvitse niin paljoa esim. agilityssä ja tokossa (jossa ohjaaja koko ajan ohjaa ja neuvoo). Yleensä pienempikin toimintakyky riittää silloin, kun koiran edessä olevat pulmat eivät sisällä uhkaa tai aiheuta koiralle muuten ahdistusta.

Vaikka toimintakykyä osoittaa SEKÄ pakeneminen, ETTÄ rohkea tilanteen haastaminen, pitäisi palveluskoiran valita näistä ensisijaisesti rohkea lähestymistapa asiaan. Jos mietitään tositilannetta, jossa koira esim. löytää metsästä eksyneen, dementiaa sairastavan mummon. Ajatusleikissä mummo säikähtää luokse tulevaa koiraa, ja alkaen huutaa ja käyttäytyä koiraa kohtaan uhkaavasti. Koira, jolla on toimintakykyä, joka suuntautuu helpommin pakoon päin, painuu takaisin pöpelikköön ja mummo jää metsään. Rohkeampi yksilö ei ensinnäkään ota mummon uhkailua niin tosissaan, jonka takia se pystyy toimimaan tarkoituksenmukaisemmin.

Meillä on suuri työskentelyHALU sekä ideaali toimintaKYKY. Halun kruunaa sisukkuus hoitaa työ loppuun myös mukavuusalueen ulkopuolella. Valintatilanteissa palveluskoiralla on kyky toimia, ja tuon kyvyn johtotähtenä on valita rohkeita valintoja.

Kysymys kuuluu, katsommeko hyvän collien kuuluvan olevan tällainen?

En maininnut ollenkaan tiettyjä muita luonteenpiirteitä, kuten hermorakennetta, sopivaa kovuutta/pehmeyttä, tarvittavaa temperamenttia ja luontevaa luoksepäästävyyttä. Nämä kyseiset ominaisuudet kun kuuluvat myös hyvän seurakoiran ominaisuuksiin! Huolestuttavaa onkin, että jo näissä edellä mainituissa perusrakennuspalikoissa on rodussa heikkoutta!!

Luonnetestitulosten valossa on pakko todeta, että suurin osa collieista ei todellakaan enää omaa palveluskoiramaisia luonteenpiirteitä. Valitettavasti liikaa näkee collieita, jotka eivät omaa edes hyvältä seurakoiralta vaadittavia luonneominaisuuksia!! Tämä on kylmä tosiasia rodusta. Se näkyy tilastoissa ja se näkyy kentillä.

Suuri osa collieista ei omaa suurta halua, jopa sisäistä pakottavaa tarvetta, työskennellä ihmisen kanssa. Puuhastelu, vakavampikin sellainen, on ihan kivaa - kuten on monen seurakoiraluonteisenkin mielestä. Kun tuo tarve puuttuu, ei ole ihme, ettei myöskään löydy sisukkuutta taistella esteiden yli treenikentillä ja tositilanteissa. Suurin osa collieista, jotka joutuvat mukavuusalueen ulkopuolelle, lopettavat työskentelyn siihen. Arjessa koira luovuttaa yrittämisen heti, tai ainakin nopeasti, jos asia ei heti onnistu. Sitä ei kiinnosta "laittaa itseään likoon". Vaikeissa valintatilanteissa suuri osa collieista ei valitse mitään. Ne jäätyvät uhkatilanteissa, painavat päänsä pensaaseen tai siirtyvät sijaistoiminnalle. Jos vielä kykenevät toimimaan, niin toimintavalinta on usein pako.

Palveluskoira on varma, vakaa ja henkisesti voimakas. Varma työskentelyhalultaan ja luotettava viemään saatu tehtävä myös loppuun (toki opetettujen taitojensa puitteissa). Vakaa kohdatessaan vaikeita tilanteita ja rohkea toimimaan järkevästi. Voimakas kestämään mahdollisia epäonnistumisia, vaaratilanteita ja selviämään silloin, kun ympäristö aiheuttaa koiran mielelle järkkymistä.

Hyvälle seurakoiralle riittää, kun se on ystävällinen ja avoin. Se on sopivan aktiivinen, rohkea, iloinen ja reipas. Rodusta riippuen se tykkää touhuta laumansa kanssa ja jopa nauttii yhteisistä harrastuksista, voiden olla niissä jopa loistava. Moni MM-tason koira on rodultaan "vain seurakoira" (esim. sheltit agilityssä.)

Hyvät seurakoiraominaisuudet luovat kivan pohjan myös palveluskoiraominaisuuksille. Palveluskoirat ottavat vain vielä yhden askeleen eteenpäin tästä, nimenomaan tuon luonteen voimakkuuden ja sitä kautta helposti myös haastavuuden osalta.

Heitän kysymykset uudestaan: Kuuluuko collien olla palveluskoira?
Haluammeko koiriimme nuo edellä mainitut ominaisuudet, vai riittääkö meille, että collie on hyvä seurakoira (jolla on palveluskoirakokeisiin oikeudet). Ei ole häpeä omistaa tervepäistä, miellyttämishaluista ja harrastuskykyistä seurakoiraa, mutta jos tähän tyydymme, niin älkäämme huijatko itseämme enää puhumalla colliesta palveluskoirana. Ellemme tähän seurakoiraprofilointiin tyydy, niin on yhdestoista hetki tehdä asialle jotain!

Palveluskoira vaiko ei...

Sitä miettiessä, toivon, että jokainen kasvattaja kiinnittäisi huomiota EDES niihin hyviin seurakoiraominaisuuksiin.

Treenikärpästen hyökkäys

Kevät on selvästi tullut. Treenikärpäset ovatkin olleet kiukkuisella päällä ja purreet koiraihmisiä ympäri Suomen. Mikäs sen mukavampaa koirienkaan mielestä...


Minäkään en ole säästynyt puremalta. Jälleen muistaa, kuinka upeaa koiran kanssa touhuilu onkaan. Välillä menee vähän homma ylikin, ja huomaa viettäneensä kentällä tunnin tai kahden sijasta neljä. Toisaalta sitten on myös näitä päiviä, jolloin treenikärpäsen purema ei niin kovasti kutita, ja keskitymme vain ulkoiluun.

Yllättävän nopeasti kuitenkin saattaa treenaamisen ihanuus unohtua. Vaikka toisaalta muistaa sen olevan mukavaa, niin sen tunteen terävin kärki saattaa kummasti unohtuu pitkien taukojen aikana. Näin tuntuu käyvän minulle usein talvitaukoina. Toisaalta odottaa innolla lumien sulamista, jotta pääsisi treeneihin, mutta toisaalta sitten vajoaa siihen "ollaa-vaan"-arkeen ja tyytyy lenkkeilemään koirien kanssa. Jotain pientä treenintynkää toki tulee silloin tällöin otettua, mutta ne varsinaiset treenailut odottavat kenttien sulamista ja auringon paistetta.

Kun sitten vihdoin oikeasti kaivetaan se treenireppu kaapista ja riennetään kentälle, tuntuu kuin yhtäkkiä olisi löytänyt koko upean harrastuksen uudestaan. Koirien loistavat silmät ja innokkaat haukahdukset saavat auringon näyttämään vielä kirkkaammalta. Millään ei malttaisi tyytyä vain yhteen lajiin, vaan haluaa kokeilla vähän tottista, vähän agilityä - ja ehkä sen jäljenkin voisi ehtiä tehdä johonkin väliin. Vai pitäisikö sittenkin kokeilla muistaako koira vielä esineruudun?

Kummallinen on tuo treenikärpänen, kun moista myrkkyä saa meihin koirahulluihin valutettua. Olen aivan vakuuttunut, että moisillä hyönteisillä on sopimus koirieni kanssa. Toisaalta treenikärpäsen huolin pureskelemaan minua koska vain... kunhan vain pentukuumekärpäset pysyvät kaukana! Niidenkin olen kuullut olevan liikenteessä...

Pentulaatikosta poimien

Kuuluisa koirankasvattaja Juha Kares (Chic Choix) on ottanut blogissaan kantaa moneen mielenkiintoiseen asiaan. Hänen ajatuksistaan tunnetuin lienee luonnonmukaisuus koiran kasvatuksessa. Aikanaan hänen kirjoittamansa teksti aiheesta kiersi monella keskustelupalstalla ja sähköposteissakin. Näin ollen hänen ajatuksensa tästä lienevät tuttuja lähes kaikille pidempään kasvattaneille koirankasvattajille.

Kirjoitin aikaisemmin narttujen pakkoastuttamisista. Tähän aiheeseen Kareskin oli ottanut kantaa. Oli mukava huomata kuinka samoilla linjoilla tässä asiassa olemme.

Olen viime aikoina kovasti miettinyt pentujen kasvuun ja valintaan liittyviä aiheita. Edessä on vuodenaika, jolloin monessa perheessä kyseinen aihe on ajankohtainen. Vanha neuvo: "Ota se joka tulee ensimmäiseksi luo" ei yleisesti ottaen enää ihmisille riitä. Eikä toki pitäisikään riittää.

Usein kotikaveria etsivälle pennun valinta tuntuu olevan helppo. Varataan pentu sellaiselta kasvattajalta, jolla sattuu olemaan sopivan värinen ja sukupuolinen pentu sopivaan aikaan. Toki kasvattajan tulisi myös olla mahdollisimman lähellä. Aina vain helpompi jos kasvattaja valitsee pennun perheelle vielä heidän puolestaan. Ellei, niin valitaan fiiliksellä se söpöin.

Jos perhe on kiinnostunut harrastus- tai näyttelykoirasta, vaikeutuu homma heti. Näyttelykoira valitaankin usein kokeneelta kasvattajalta, joka osaa arvioida jo pikkupennusta sen lupaavuutta. Lisäksi pentueen vanhemmilla toivotaan olevan kiva tittelirivistö nimen edessä - se kun antaa turvallisuuden tunteen pienen näyttelylupauksen tulevaisuuden näkymästä.

Harrastuskoiraa etsivät toivoisivat pystyvänsä käyttämään vastaavaa kaavaa. Olisi mukava ottaa pentu koulutustunnuksia omaavilta vanhemmilta, joilla toki olisi lisäksi mahtavat luonnetestipisteet. Kasvattajankin tulisi osata arvioida pienistä koiranaluista niiden luonneominaisuudet vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Kuinka paljon sitten pienestä koiranpennusta oikeasti pystyy näkemään? Ulkonäköpuolella kokenut kasvattaja varmasti osaa arvioida pennuista paljonkin asioita. Tuskin kukaan kasvattaja on valmis antamaan pentukasvateilleen mitään näyttelyvoittotakuuta, mutta varmasti moni kokenut kasvattaja osaa sieltä pentulaatikosta ne lupaavimmat näyttelytähdet poimia.

Jotta osaisimme vastata kysymykseen lupaavasta harrastuskoiranalusta, meidän tulisi ensin määritellä raamit sellaiselle. Lajivalinta toki vaikuttaa jonkin verran, mutta onko olemassa jotain yhtenäisiä asioita, joita jokaiselta hyvältä harrastuskoiralta vaaditaan?

Helpompi ajatella, mitä hyvä harrastuskoira EI saisi olla. Ensimmäiseksi mieleen tulee arkuus. Jos koira pelkää ihmisiä, eri tilanteita tai paikkoja, on sen kanssa harrastaminen hankalaa. Voimme siis ajatella että hyvän harrastuskaverikoiran tulisi suhtautua ihmisiin avoimesti tai välinpitämättömästi - mutta ei häiritsevän pelokkaasti. Samoin sen tulisi pystyä olemaan vapautuneesti eri tilanteissa ja paikoissa.

Ensimmäinen ongelma tuleekin jo tässä. Toki huomaamme, jos pentu on silminnähden arka, pyrkien väistelemään tai jopa piiloutumaan ihmisiltä. Samoin voimme arvioida suuntaa antavasti pennun reaktiota, jos viemme sen uuteen paikkaan ja seuraamme miten se lähtee paikkaan tutustumaan. Voimme myös seurata, miten pentu reagoi sille uusiin asioihin, ääniin ja hajuihin.

Jos pentu on silminnähden arka, voi työ sen kasvattamiseksi ihan jo pelkästään "kotikoira-tasoiseksi" olla kovin työläs. Kaikki harrastuskaveria etsivät ymmärtävätkin jättää tällaisen pennun pois laskuista. Toisaalta tällaisia, oikeasti selvästi arkoja pentuja näkee harvoin. Silloinkin kun näihin törmää, on syynä yleensä kasvattajan vaillinainen työ pentujen sosialistamisen kanssa. Tällaiset pennut ovat yleensä eläneet pienessä tilassa lähes ilman ihmiskontakteja ja kokemuksia.

Sen sijaan hieman varovaisempia pentuja näkee jo useammin. Tällaiset pennut saattavat istahtaa ensin hetkeksi, katsella kun muut pennut ryntäävät tutkimaan uutta ihmistä / tilannetta, ja liittyvät sitten hetken päästä mukaan. Riippuen paljonko aikaa tähän harkintaan menee ja miten pentu tämän jälkeen tilannetta lähestyy, voimme arvioida onko pentu häiritsevän varovainen, vaiko vain fiksun harkitseva. Fiksun harkitsevista pennuista voi kasvaa aivan mahtavia harrastuskavereita. Usein harkitsevat pennut ovatkin osoittautuneet koiramaailman einstaineiksi, joilla harvemmin on ongelmia ymmärtämisen tai keskittymiskyvyn kanssa.

Pentu kuin pentu tarvii kuitenkin paljon kokemuksia erilaisista ihmisistä, tapahtumista ja paikoista. Pentulaatikkoon kurkkimalla et pysty vielä tietämään, kuinka paljon juuri valitsemasi yksilö loppujen lopuksi kokemuksia tarvitsee. Jokainen tilanne joko vahvistaa tai heikentää pennun itseluottamusta. Toki oikein varovainen pentu tarvii hyviä kokemuksia erityisen paljon, saadakseen luottamuksen itseensä ja tilanteisiin vahvistumaan.

Toinen asia mikä kovasti mietityttää on koiran temperamentti. Olisiko harrastuskoiran hyvä olla vilkas vaiko rauhallisempi. Pystyykö tätä ominaisuutta arvioimaan pennusta?

Otetaan ensin ääripäät. Erittäin vilkkaat (puhun ääripäästä häiritsevän vilkas luonnetestin mukaan) koirat ovat yleensä vauhdikkaita touhuilijoita, jotka eivät pysähdy "koskaan". Niiden tekemisen tarve on loppumaton. Niille ei välttämättä riitä normaali treenaaminen ja lenkkeily, vaan ne tarvitsevat enemmän. Niiden keskittymiskyky on olematon, joka ymmärrettävästi voi hankaloittaa koulutusta. Tällaisten koirien ongelmat koulutustilanteissa nimenomaan ovat keskittymiskyvyn puute, joka näkyy asioiden heikkona omaksumisena ja suurena häiriöherkkyytenä.

Toisena ääripäänä on sitten matalatemperamenttinen koira. Tällainen apaattisen kuvan antava koira kulkee mukana kuin matkalaukku. Se on hidas syttymään uusiin asioihin. Keskittymiskykyä sillä kyllä yleensä riittää. Jos sen motivaation tekemiseen on onnistuttu luomaan hyväksi, se myös puurtaa treenin parissa, kunhan vain saa tehdä omaan tahtiinsa.

Voimme huomata, ettei ihanne kuulu kumpaankaan ääripäähän. Harrastuskoiralle hyvä temperamentti on jotain tuolta väliltä. Mielestäni onkin makuasia, sopiiko ihmiselle vilkkaampi, vai vain "kohtuullisen vilkas" harrastuskoira. Itselläni on ollut kumpiakin, ja kumpienkin kanssa olen ihan mukavia tuloksia saanut aikaan. Itseni tuntien veikkaisin kuitenkin erittäin vilkkaan olevan minulle jo täysin liikaa. Mieluummin minulle sopii se keskittymiskykyisempi ja vähemmän häiriökerkkä pari, joka antaa minullekin aavistuksen enemmän aikaa päättää seuraavan siirtoni. Tässä kohden jokaisen tuleekin siis miettiä omaa luonnettaan ja sitä, mikä tuntuisi itsestä paremmalta. "Toinen tykkää muhkummasta".

Temperamentti on yksi asioista, jota pystyy aika kivasti arvioimaan jo pentulaatikosta. Pennun ostaja kyllä on tämän asian kanssa aika paljon kasvattajan armoilla. Muutama tunti ei millään riitä arviointiin silloin, kun puhumme pienistä "vauvoista". Se pentueen vilkkain saattaa olla juuri päättänyt ottaa kolmen tunnin maratonpäiväunet, ja rauhallisin taas keksinyt kääntää maailman hyrskyn myrskyn.

Muita harrastuskoirapiireissä mainittuja tärkeitä luonneominaisuuksia koirilla on toimintakyky, taistelutahto, pehmeys/kovuus ja tärkeimpänä hermorakenne. Lisäksi tarvitaan jotain, jolla koira palkkaantuu (esim. ruoka, leikki tai hyväksyntä eli laumavietti).

Toimintakyvyn ja rohkeuden väliin laitetaan usein yhtäläisyysmerkki. Kuitenkin toimintakyky on paljon laajempi käsite. Toimintakykyä on myös pakeneminen. Voikin sanoa, että hyvä harrastuskoira pystyy toimimaan koiran näkökulmasta järkevällä, tilanteen mukaisella tavalla. Jos koiralla on itseluottamus kohdallaan ja elämä on opettanut sille, että se kyllä pärjää, hyvä toimintakyky näkyy usein juuri rohkeutena. Kumpaan suuntaan, rohkeuteen tai pakoon, toimintakykyisen koiran käytös kääntyy, riippuu siis paljon elämänkokemuksesta.

Pennun toimintakyvyn arvioiminen saattaakin olla joskus aika hankalaa. Väsynyt, turvalliseksi olonsa tunteva pentu, ei välttämättä näe syytä toimia, vaikka jotain outoa tapahtuisikin. Samoin se harkitsevampi pentu saattaa hieman ensin miettiä toimintasuunnitelmaansa, ja toimia vasta sitten. Myös temperamentti vaikuttaa hurjasti pennun tapaan reagoida. Vilkkaampi yksilö toimii aina yllättävissä tilanteissa nopeammin ja suuremmalla voimalla kuin rauhallisempi - niin hyvässä kuin pahassakin. Tärkeintä lieneekin pitkällä aikavälillä arvioida kokonaisuutta. Jos pentu jähmettyy toimimattomaksi aina yllättävissä tilanteissa pystymättä ratkaisemaan pienen hetkenkään jälkeen asiaa, voi kyseessä olla heikon toimintakyvyn omaava pentu. Tällaisenkin pennun toimintakyvyn kasvua voi aavistuksen omalla kasvatuksellaan tukea, mutta kovin toimintakykyistä tällaisesta "silmät kiinni - pää pensaaseen" -pennusta tuskin koskaan kasvaa.

Taistelutahdosta puhutaan usein leikkimisen yhteydessä. Luonnetestissä yksi tapa mitata tätä ominaisuutta on koiran kanssa leikkiminen (vetoleikki). Taistelutahto on kuitenkin paljon laajempi käsite. Parhaiten asiaa voisi kuvata sanalla sisu. Taistelutahtoinen koira on sisukas, eikä se anna periksi, vaikka matkalla olisikin esteitä.

Tämä ominaisuus on kovin yksilöllisesti kehittyvä. Ihmiset pyrkivät mittaamaan sitä pennuillakin leikittämällä niitä. Koiran saalisleikki onkin tosi kiva moottori koiran koulutuksessa. Usein ensimmäisiä merkkejä kehittyvästä saaliskäyttäytymisestä nähdäänkin heti, kun pennut alkavat liikkumaan ja niiden näkökyky alkaa hahmottaa paremmin liikettä ja välimatkoja. Sen sijaan vastustaminen, joka kuuluu yhtenä osana taistelutahtoon, saattaa kehittyä paljon hitaammin ja yksilöllisemmin. Osa pennuista saalistaa ja pitää kiinni saavuttamastaan lelusta päättäväisesti jo 5 viikkoisena, toiset taas voivat päästä kunnolla homman juoneen kiinni luovutusiän jälkeen. Silti tämä myöhemmin asiassa kehittynyt voi aikuisena omata paljon paremman leikkimisinnon ja taidon kuin tuo aikaisin homman hoksannut. Niinhän se ihmislastenkin kehityksessä: Ei se hitaammin puhumaan oppinut ole aikuisena sanallisesti lahjattomampi kuin aikaisemmin höpöttävä. Voipi tuosta hitaammasta tulla oikea runeberi ja nopeasti oppinut jäädä vastaavasti sanallisesti lahjattomammaksi.

Leikkiminen ja siitä palkkautuminen (tai palkkautumatta jääminen) ovat myös suuresti kehitettävissä oleva ominaisuus. Toki jotain pitää olla pohjalla, jotta sitä voidaan kehittää ja jalostaa. Löytyy myös koiria, jotka eivät halua ottaa esineitä suuhunsa - saatikka pitää niistä kiinni. Tämä ei tarkoita kuitenkaan, ettei tällainen yksilö olisi taistelutahtoinen. Sama koira voi olla äärettömän sinnikäs etsiessään maalimiestä hakumetsässä tai ylittäessään vastaan tulevia esteitä. Pitääkin siis erottaa toisistaan oikea taistelutahto (=sinnikkyys, sisu) ja palkkaukseen käytettävä saalisleikkiminen. Sisukkuus on todella hyvä voimavara harrastuskoiralle. Leikkimättömyys taas ei ole edes hidaste, jos vain koira toimii jonkin muun palkan voimalla.

Taistelutahto kehittyy kokonaisuutena pikkuhiljaa. Sen ilmenemiseen pentulaatikossa vaikuttaa jälleen useat muut asiat. Arvioiminen on parhaimmillaankin haastavaa:
Toinen pentu sisukkaasti yrittää kiivetä esteen yli päästäkseen esteen toisella puolella olevan emon luo. Ehkä sillä on nälkä, ja tarve on suuri. Toinen taas ei ole niin nälkäinen, ja siksi ei ole sillä hetkellä niin yrittelijäs. Ehkä vähän yrittää, mutta luovuttaa sitten huomattuaan veljellä olevan kivan pallon, jonka haluaa. Kolmas pentu on jo oppinut, että yksinkertaisesti sen esteen yli ei pääse vaikka kuinka yrittäisi, joten se ei edes yritä, vaan vain huutaa saadakseen emänsä luokseen.

Taistelutahto kehittyy koko koiran kasvuajan. Jos pentu kohtaa jatkuvasti ylitsepääsemättömiä haasteita, se oppii luovuttamaan ennen kuin kunnolla on edes yrittänyt. Jos taas pentu kasvaa kodissa, jossa haasteet voitetaan, kehittää se myös pennun itseluottamusta yrittää (ja sitä kautta myös onnistua) -> lisää sinnikkyyttä.

Jäljellä näistä mainitsemistani luonteenpiirteistä on vielä pehmeys ja hermorakenne. Pehmeys on eräänlaista herkkyyttä - joko tilanteita ja asioita tai ihmistä kohtaan. Pehmeä koira on herkkä muistamaan ikävät kokemukset ja se pyrkii välttelemään niitä jatkossa. Kova koira unohtaa ikävän kokemuksen samantien. Luonnossa kaikki koiraeläimet ovat pehmeitä, sillä se on elinehto. Jos susi putoaa kuoppaan, se muistaa jatkossa välttää samaa kohtaa estääkseen uuden onnettomuuden. Näin ollen kovuus on ihmisen jalostuksella aikaan saama piirre koirissa.

Kovin kova koira voi olla harrastusmielessä haastava puupää. Se ei osaa varoa eikä vältellä. Toisin kuin hieman pehmeä koira, se ei opi virheistään.

Pentulaatikostakin voi löytää hieman nöyrempiä ja kovapäisempiä tyyppejä. Helposti ihmiset sekoittavat kuitenkin sen sinnikkään pennun touhuilut kovapäisyyteen. Samoin pennun normaali varovaisuus huonon kokemuksen jälkeen, voi jonkun mielessä kääntyä päälaelleen koiran miinukseksi. Pentujen elinehto kuitenkin on oppia virheistään. Ääripäät (todella kovat ja todella pehmeät) osaa kasvattaja varmasti pentulaumasta löytää, mikäli siellä niitä on. Harvemmin kuitenkaan harrastuskoiriksi valikoituvista koiraroduista löytyy niin kovia tai pehmeitä koiria, että niiden tästä ominaisuudesta olisi normaalin, asiallisen koulutustavan valitsevalle ihmiselle haittaa.

Hermorakenne on yksi vaikeimmin arvioitavista pennun luonneominaisuuksista. Tämä on myös ominaisuus, johon ihmisen on käytännössä mahdoton vaikuttaa kasvatuksella. Koiralle on perimä joko suonut hermorakennetta, tai sitten ei. Ääripään huonot hermot voivat kasvattajan haaviin jo jäädä, mutta yleisesti ottaen huono hermorakenne ei ole vielä juurikaan pennussa nähtävillä. Esim. yksi huonon hermorakenteen ominaisista piirteistä, eli paukkuarkuus, alkaa näkyä koirilla usein vasta reilun vuoden ikäisenä - joskus jopa selvästi myöhemminkin. Hermorakenne on vahvasti periytyvä ominaisuus, ja jalostuskoirilla ehdottomasti yksi tärkeimmistä luonnemittareista.

Huono hermorakenne näkyy mm. koiran palautumiskyvyssä paineistavien tilanteiden jälkeen. Kuten ihmisetkin, niin myös koirat voivat pelästyä yhtäkkisiä asioita. Jos koiralla on huono hermorakenne, tilanne kuitenkin jää päälle, eikä koira tunnu pelästyksestään selviävän. Tällainen koira myös paineistuu yleisesti ottaen helposti. Ehkä pennut elävät kuitenkin vielä niin huoletonta aikaa ilman tajua oikeista elämän uhista, että ne eivät yleisesti ottaen vielä jää tilanteen päätyttyä ikäviä kokemuksia murehtimaan. Luonto suojaa pennun psyykettä tehokkaasti ja vaaran käsityskyky kehittyy pikkuhiljaa iän ja kokemuksien myötä.

Pennuilla aivot eivät ole vielä valmiit. Kun vielä moni asia on kytköksissä toisiinsa, ei kokonaisuutta voi vielä lähteä edes arvuuttelemaan. Suurempi osuus koiran aikuisluonteeseen onkin koiran tulevilla kokemuksilla, kuin perimällä. Näin ollen liiallinen pennun analysoiminen aiheuttaa pennun ostajalle (ja kasvattajalle) vain harmaita hiuksia. Tulevaisuuteen ei pysty näkemään. Tulevaisuuden rakennat itse - sinulle ja koirallesi.

Tärkeämpää onkin valita kasvattaja ja yhdistelmä huolella. Pennun lähtökohdat eivät koskaan ole paremmat kuin mitä sen geenit antavat myöden. Tärkeät 7-8 ensimmäistä viikkoa pentu elää kasvattajan hoidon ja hänen antamiensa kokemusten armoilla, joten kasvattajan paneutumisella on paljon merkitystä. Alussa mainitsemani Juha Kares kirjoittikin hienon kirjoituksen yhdestä tähän asiaan liittyvästä aiheesta, eli pikkupennun ruokinnasta.

Kun kriteerisi täyttävä yhdistelmä on valittu, voikin lopullisen valinnan tehdä kasvattajaa haastattelemalla ja fiilispohjalla. Luonteellisesti normaali, reipas ja utelias pentu on hyvä lähtökohta. Tärkeämpi asia, kuin tulevan koirasi taistelutahto on kuitenkin se, että persoonana se sopii sinulle. Vaikka saisit täydellisen koiran, niin se ei olisi mitään, ellei välillänne olisi sitä kuuluisaa sielujen sympatiaa ja sydämen rakkautta. Täydellinen koira harrastusihmisille ei välttämättä ole luonneominaisuuksilta ideaali koira. Usein juuri niiden ohjaajan ja koiran puutteiden sopasta syntyy se vahvin suhde. Täydellinen harrastusPARI on koira, jonka kanssa tunnet yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tuota tunnetta et voi ostaa, eikä sitä voi yksikään kasvattaja sinulle koiran muodossa mittatyönä kasvattaa.